Tarinaa Soiniityntien risteyksestä, osa 1.

jormas: Blogin saa aikaisesti mistä aiheesta tahansa, kun kirjoittaa puuta heinää ja tekee tikusta asiaa. Niin teen nyt ja kirjoitan Soiniityntien ja Myllykyläntien risteyksestä.

Kun aikoinaan muutimme matkailuautollamme alle puolen kilometrin päähän "isosta tiestä", ei tulevalla, pysyvän kotimme Soiniityntiellä ollut nimeä eikä muita ihmisasukkaita. Eikä muita ihmisiä ole vieläkään. Puuttuvan tien nimen vuoksi astelin kerranTuusulan kunnantalolle kysyäkseni, että voisikohan tielle saada nimen ja voinkohan sitä itse ehdottaa? Inssi tai vastaava sanoi venytellen valovuoden päässä asiakaspalvelusta, että voihan niitä aina ehdotella, mutta kyllä me täällä kunnassa ne päätetään.

Oli monimutkaista ja epävarmaa ja epäselvää, joten lähdin osastolta pää painuksissa, kun minua koppasi hihasta kanslisti tai vastaava. Joka kysyi, että no, mikä miehen mieltä painaa. Hänelle purin asiani tien nimineen, sillä meitä yhdisti jokin, jota en teille tässä kerro. Sitä paitsi, kun sen sain päähäni, en voinut kuvitellakaan, että Jorma Soini asuisi jollakin muulla tiellä kuin Soiniityntie. Tämä kunnan työntekijä kuunteli tarkkaavaisena  ja sanoi, että katsotaan mitä asialle voidaan tehdä. Asia jäi tähän ja minä kehnolle mielelle.

Kun vuosi oli kulunut, soitti tämä todellinen asiakaspalvelija: "Että terve, muistatko ja oletko katsonut uuden Helsingin puhelinluettelon karttaa". No, en ollut, joten katsoin. Ja kas, siellähän se seisoi ja luki. Soiniityntie nimittäin. Kanslisti tai sen tapainen sanoi: "Minä ymppäsin nimen vähän joka paikkaan, kun meillä oli nuo kemiatkin jotenkin kohdallaan. No, tulihan tuo inssi tai sen tapainen huoneestaan kirosanojen höystämänä, että mitä helv..., ei näin asioita meidän kunnassa hoidella. Mutta eihän se enää mitään sille voinut, joten siellä se on ja pysyy."

Risteyksessä on myös postilaatikko, jonka etsimisessä kohtuuhinnalla oli oma vaivansa. Piti olla iso ja piti olla kohtuuhinnalla ja piti olla välipohjalla, jonka saa pois silloin, kun resuamme maailmalla kuukausitolkulla. Sillä laatikkoon tulee yhtä jos toista päivittäin kolmenkin eri kantajan toimesta, vaikka kuinka kääntelisi lomaosoitetta sinne sun tänne.

Kaikki muut kantajat laatikolle tuntuivatkin osaavan paitsi itse Posti. Joka laittoi kerran tai pari lapun, että niin oli huonosti lumet luotu, että postinkantajan piti nousta autosta laittamaan lehti. Joten jos ei tahti tai ainakin lumenluonti parane, saan hakea postini jatkossa postitoimistosta. Silloin kyllä hirtti kiinni, sillä sama jakaja tuuppaa jalkapelillä ja samalla hinnalla postin kolmannen kerroksen hissittömän talon postiluukusta eteiseen saakka.

Samainen virkahenkilö tai kantaja ilmoitti samassa kirjeessä lisäksi, että postilaatikossa pitää olla nimi sekä kadun numero. Kun ihmisen ei ole pakko ilmoittaa kerrostalon ala-aulan nimitaulussakaan nimeään, en uskonut, että sitä voidaan edellyttää postilaatikkoon. Ja reklamoin asiasta. Vastauskin tuli varsin pian, että olen oikeassa ja tässä on Posti ollut väärässä. Ja lisäsi perään, että numero pitää olla kuitenkin. Sitäkin ihmettelin, että kun samassa tolpassa lukee Soiniityntie ja on vain yksi laatikko ja yksi talous, johon postia kyseiseen osoitteeseen voidaan ylipäätään laittaa, niin mikä mahtaa Postin päässä mättää vai onko liian vähän töitä. Että jos ei ole numeroa, lähteekö kirjekuori tai vastaavaa ajan kuluksi etsimään Jorma Soinia Kouvolasta, sillä sieltä löytyy valtakuntamme toinen Soiniityntie? Päätin sananvaihdon toivomalla jakeluun yksityistä kilpailua ja sen myötä asiakaspalvelua.

Olin oikeammassa kuin arvasinkaan, sillä nyt posti leikkaa nurmikkoa ja kai ulkoiluttaa ihmisiäkin. Mutta dementikkoa enkä koiraani taitaisi näillä kokemuksilla antaa postimiehen tai -naisen ulkoilutettavaksi, sillä saattaa olla, ettei kukaan osaa takaisin, kun ei ole postilaatikossa numeroa. Ei vainkaan. Laitoin numerot, kun löysin silmiäni miellyttävät.

Tätä kaikkea postilaatikon ympärillä tapahtunutta oli mukava muistella ja kirjoittaa. Niin mukava, että jatkan tästä ylihuomenna.