Toisaalta, jos ei suurempaa valittamisen aihetta ole kuin Saara Aallon saama julkisuus, voisi asioiden ajatella olevan aika hyvin. Mutta kun samaan aikaan saa Imatralla surmansa järjettömän väkivallanteon tuloksena kolme juhlista palaavaa ihmistä jatkoksi moneen muuhun järjettömään surmatyöhön, on ihmisessä jotain oleellisesti vialla ja rikki.
Jos kuljen Pattayan yössä ja saan lättyyni, on siihen selvä syy. Jos en ole soittanut suutani, joku haluaa mukanani kulkevat rahat ja arvoesineet. Siellä minun on vaikea kuvitella joutuvani muuten väkivallan teon uhriksi.
Mutta toisin on kotimaassani. Kun kuljen viikonloppuna yksin Helsingin yössä, saatan saada turpiini parikin kertaa pelkästään siksi, että se on joidenkin mielestä hauskaa ja kuuluu ikään kuin asiaan. Suomessa on käsittämätöntä väkivaltaa väkivallan vuoksi. Mutta mikä meidän on? Sitä en tiedä.
Eilen alan ammattilainen analysoi televisiossa reippaan parikymppisen nuoren miehen tekemiä Imatran surmatöitä. Korvaani särähti ammattilaisen sanomana yksi asia. Hän ei juurikaan tuntunut pitävän surmatyötä sinällään ihmeellisenä. Vaan totesi, että ihminen on sellainen, joka kykenee ja tappaakin toisia ilman sen kummempia syitä. Pysähdyin ajattelemaan varsin tylyä, mutta totuudenmukaista mielipidettä.
Itsenäisyyteen ja itsenäisyyspäivän pohdintaani tämä liittyy siten, että pohdin asiaa kansallispäivänämme. Isäni oli sodat käynyt, sanoisinko jermu ja äitini lotta. Heidän ja kaikkien sotaan osallistuneiden tekoja arvostan suuresti. Mutta sitä miksi suomalaisen kansallispäivä, jota juhlimme itsenäisyyspäivänä, on niin kovin sotapainotteinen ja väkivaltaa ihannoiva? Emmehän me ole edes saaneet itsenäisyyttämme sotimalla, vaan varsin rauhanomaisesti.
Tosin itsenäisyyspäivästä emme kansanakaan ole aikoinaan olleet kovinkaan yksimielisiä. Moni ajatteli, että itäisestä naapuristamme irtauduimme todellisuudessa vasta tappamalla toinen toisiamme sisällissodassa ja sen päätyttyä. Myös itsenäisyysjulistuksemme oli omassa eduskunnassamme kaikkea muuta kuin yksimielinen.
Vaikka aineellinen ja henkinen hyvinvointi eivät ole ollenkaan sama asia, on valitettavan yleistä ajatella näin. Kun inhoamallamme naapurilla tai tutullamme, jolle meillä on jäänyt jotain hampaankoloon, menee huonosti ja elämä muutenkin näyttää hänelle nurjan puolensa, olemme aitoja ja hiljaa itseksemme vahingoniloisia.
Luulemme, että minulle kaikki ja nyt heti, niin siitä onni ja auvoisuus alkaa. Mutta se ei mene niin. Vaan niin, että mitä enemmän jaamme itseltämme ja itsestämme, sitä paremmin voivat muut ja sen myötä me itsekin.
Kylmiä kirpaleita jakamalla sinne tänne myrkyttyy oma mieli ja luulen, että kirpaleet eivät jakamalla edes lopu. Mutta sen on elämä opettanut, että mitä enemmän jaamme muille lämpöisiä pörrröjä, sitä enemmän niitä näyttää itselläkin olevan.
Tämän kaiken "hyvää päivää kirvesvartta"-kirjoituksen myötä, elämisen arvoista itsenäisyyspäivää. Yritetään olla ihmisiksi, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti