Sininauhasäätiö ja Santerin varastettu polkupyörä

jormas: Viime aikoina sosiaalisessa mediassa ja vähän muuallakin on pyörinyt uutinen 12-vuotiaasta Santerista, jolta varastettiin Helsingin Mäkelänkadun Alepan edestä yli 1000 euron polkupyörä. Taisi olla vielä niin, että hän oli itse säästänyt fillariinsa rahat. Mutta ei aikaakaan, kun pyörä löytyi ja löytäjiksi kerrottiin Mäkelänkadulla sijaitsevan, Sininauhasäätiön tukiasumisyksikön Pessin ja Illusian asukkaat.

Sen talon ja ylipäätään monet muutkin  päihdeongelmaisten asumisyhteisöt ovat saaneet ja saavat niin paljon lunta tupaan myös aiheetta, joten joukkoon mahtuu mainiosti myös joku myönteinenkin uutinen. Näin ajattelin ja ajattelen. Ja vaikka kyseessä on vain osatotuus, ajattelin myös antaa asian olla. Kunnes huomasin, että Sininauhasäätiön toimitusjohtajaa myöten uutista levitetään kuin suurtakin urotekoa. Joten päätin kirjoittaa tänä aamuna aiheesta minäkin.

Aikoinaan varastelimme polkupyöriä lähes joka yö. Riippumatta siitä oliko

pyörä lukossa, jokaisesta vaihdepyörästä sai kaksi pulloa kirkasta viinaa.

Sillä tuntumaa Pessin arkeen minulla on sen perustajana ja vuosia siellä asuneena. Pessi niitti ja niittää vieläkin puolialamaailmassa kyseenalaista kunniaa tai ainakin mainetta varastettujen polkupyörien "Suomen suurimpana fiksaamona". Se mahdollistuu sillä, että työntekijät eivät puutu toimintoihin riittävästi, vaan sallivat muun muassa kaikkien polkupyörien kuljettamisen asuntoihin.

Mutta Suomen suurimman, alan toimijan piikkipaikka on nyt uhattuna, sillä haastaja on löytynyt Sininauhasäätiön toisesta asumisyksiköstä. Töölössä sijaitsevan Ruusulankadun öisten pyöräduunien äänet kantautuvat naapuruston toimesta Tuusulan Myllykylän Jokilaaksoon saakka. Osaa töölöläisistä naapureista tuntuu häiritsevät tällä erää eniten öisinkin kuuluvat hiomakoneiden äänet, kun anastetuista polkupyöristä hiotaan pois tunnistusta helpottavia numerosarjoja. Tämäkään ei luonnollisesti olisi mahdollista ilman työntekijöiden, vähintäänkin hiljaista hyväksyntää.

Kun aikoinaan jäin pois Sininauhasäätiön bossin tehtävistä, jätin päihdetyötä taka-alalle, mutta minkä koira karvoilleen tai minä kutsumukselleni voin tai edes haluan voida. Pessin, Topi-Katin ja Ruusulankadun isot, päihtyneillekin tarkoitetut tukiasumisyksiköt olisivat olleen oiva työkalu ja suunnannäyttäjä ainakin päihdeongelmaisten asunnottomuuden poistamiseksi pääkaupunkiseudulta. Mutta toisin kävi. Se johtuu pääosin siitä, että työntekijöiden linja on aivan liian salliva. Siitä kirjoitan joskus lisää.