Hyrylän katukulttuuria, osa 2

jormas: Toissa päivänä kirjoitin blogin Hyrylän katukulttuurista ja yritin haastaa muitakin mukaan keskusteluun. Olemattomalla menestyksellä. Facebook-sivuillakin julkaistu kirjoitus sai joitakin linkityksiä sekä tykkäyksiä ja kommentin pari. Joukossa jokelalainen, joka sanoi, ettei osaa Hyrylää.

On siis keskityttävä omin nokkineni etupäässä aikaan, jonka olen elänyt. Tällä kertaa aloitan Perä-Hyrylästä. Se ei minulle siellä itsekin asuneena ole koskaan selvinnyt mistä se lähempänä Helsinkiä on saanut nimensä. Näin kuitenkin on varsinkin isossa maailmassa, josta alla todisteena yksi kuvankaappaus.

Aivan Perä-Hyrylän perukoilla oli muun muassa 50-luvulla kioski, jossa vanhempieni huijaamana sain syödä niin monta tötteröjäätelöä kuin yhteen pötköön jaksoin. Palkkiona siitä, että pääsin Tuusulan Yhteiskouluun pistemäärällä 68. Kioski oli eteläisen Hyrylän kaljaveikkojen yksi kokoontumispaikoista. Siellä he kioskin taakse, laudasta väsätyn pöytäryhmän ympärillä joivat Presidentti-kaljaansa. Miehet olivat meidän natiaisten mielestä jotenkin pelottavia, mutta joka tapauksessa kovaa jengiä, josta vanhemmat kehottivat pysymään visusti erossa. Honkakankaan Manu, Ehon Arska, Harsusen Väiski ja monet muut olivat jengiä, jotka osasivat ja uskalsivat ottaa viinaa jopa suoraan pullosta.

Kioskilta puoli kilometriä Hyrylän suuntaan asuivat Erikssonit. Pienessä talossa Tuusulantien varrella, lähellä Amer-Tupakkaa oli monta lasta. Sisällä puutalossa ja pihalla oli aina elämää kesyine variksineen. Se oli Perä-Hyrylän kovimman nuorison yksi kantapaikoista. Me seurasimme meitä vanhempien edesottamuksia, joissa varsinkin Jawa-moottoripyörineen riitti ihmettelemistä vanhemmallekin väelle. Hahmoja olivat Erikssonin veljesten lisäksi ainakin Parkkosen Jupi, Linqwistin Tarkku ja hänen veljensä Ruotsinkyläntieltä, Winqwistin vai Linqwistin Vekkuli, joilla taisi olla kauppakin jossain vaiheessa, Ylisaaren Pera, Kurvisen Tane, Honkakankaan Aarno. Perässä tuli seuraava sukupolvi Parkkosen Masoineen ja Honkakankaan Allanineen.

Oma lukunsa oli nykyisen Koirakouluntien päässä ollut Isohyppis, eli hyppyrimäki, jonka teimme talkoilla. Itse en voinut laskea siitä kuin salaa, koska en uskaltanut ilman sauvoja ja vanhemmat mäkimiehet kielsivät mäenlaskun sauvojen kanssa. Oli heidän mukaansa vaarallista. Siellä pidettiin myös mäkikisoja. Yliveto, meidän aikamme kylän mäkimies oli Erikssonin Kalle, jolla oli remmisukset. Kuuluttajalla oli peltinen megafoni ja olikin rehvakasta kuulla siitä oma nimensä. Meillä oli myös oma lehti, joka saattoi olla aina uniikkikappale, sillä en muista sitä koskaan painetun tai kopioidun missään. Yksi sen tekijöistä oli Parkkosen Jussi, joka oli omalla laillaan nuoriso-ohjaaja vailla vertaa. Parkkosen pihalla järjestettiin myös urheilukilpailuja. Ja saunakamarissa nyrkkeilymatseja, joissa moni saikin lättyynsä.

Oma, varsinainen jengini kokoontui Linjalla "Bostonia" vastapäätä. Varsinkin ukkosen aikaan oli rehvakasta istua muuntamon alla ja pullistella tytöille. Joista osaa veti puoleensa Koivikon brittipyörillä ajaneet pojat. Niiltä hengailuajoilta sai alkunsa jokunen avioliittokin, jotka ovat edelleen iskussa. Mutta me olisimme hakanneet koivikkolaiset, jotka varjostivat meidän gimmojamme, jos olisi uskallettu. Selän takana haukuttiin niitä nutuiksi.

Sarpion isokivi on nähtävyys, mutta niin olisi ollut meinäkin kivemme

Meidän toinen kantapaikka oli lähes Amerin hiekkakuopan reunalla ollut Iso Kivi, jonka säilyttämistä maan omistanut Sjöblom aikansa pohti. Ja murskasi sepeliksi. Kyseinen hiekkakuoppa oli talvisin mäkiä täynnä, sillä suksilla tultiin alas joka rinteestä.

Kolmas kantapaikka oli Winqwistin lato, jonka pahnoille hämärän laskeuduttua hipsivät mopoineen ja fillareineen ne nuoret, jotka osasivat ja uskalsivat tehdä jotain vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja me pykälää aremmat mukana ja perässä sivusta seuraamaan. Samaa jengiä oltiin kuitenkin, johon kaikkine kasvukipuineen oli hienoa kuulua ja kasvaa mukana enemmän aikuiseksi.