Carpe diem ja elämäntuska

päivis: Nyt on meneillään toinen viikko kuuden viikon loma- ja osa-aikaeläkejaksosta. Juhannus ja viime viikko menivät ainakin osittain töitä tehdessä, kun kaikkea tarpeellista en millään ennättänyt tehdä ennen juhannusta. Töitä piti tehdä myös siksi, että tuli sähköposteja ja puheluja, joihin oli vain ihan pakko reagoida.

Sen jälkeen en olekaan tuntenut otsikon mukaista elämäntuskaa. Siis noin kolme päivää olen nyt voinut olla stressaamatta työasioiden takia. Silti minua välillä, töissä ja lomalla, piinaa ajatus siitä, että joku asia olisi pitänyt ymmärtää tehdä jo vuosia sitten. Jos aikoo olla jonkin alan asiantuntija, pitäisi aloittaa ajoissa. Huono aika on huomata haluavansa tulla joksikin, jos eläkevuodet alkavat olla käsillä.

Saatan olla vähän ankara itselleni, ja samalla muillekin ikäihmisille, kun ajattelen näin. Mutta näin vain on, turha sitä on kieltää. Ahdistusta vain lisää se, kun keksii jonkun asian, johon voisi heittäytyä, mutta kun "rekkani meni jo", kuten silloin tällöin kuulee sanottavan.

Tänään luin uusimmasta Hesarin Kuukausiliitteestä nuorista tubettajista, joiden kuvaamia videoita jopa miljoonat ihmiset käyvät katsomassa. Tuli jotenkin turhautunut olo. Kuinkahan moni muu miettii, miksi silloin, kun itse oli nuori, ei ollut asioita, jotka olisivat mahdollistaneet johonkin täysin uuteen heittäytymisen? Omasta nuoruudestani muistan tytöillä johonkin erilaiseen ryhtymisen liittyneen lähinnä ulkomaille muuttamisen. Työn tai poikaystävän perässä.

Vai olenko sittenkin ihan väärässä? Olisiko kuitenkin ollut oikeasti mahdollista tehdä jotain sellaista, jonka olisi kokenut juuri itselleen oikeaksi? Olenko ehkä tuuliviiri, joka on hukannut lukuisat käden ulottuvilla olleet mahdollisuudet, kun niihin tarttumisen sijaan olen keskittynyt selittämään, miksi en ole tehnyt sitä tai tätä asiaa, enkä saa tehtyä myöhemminkään. Olisiko aikoinaan pitänyt ymmärtää, mitä carpe diem todella tarkoittaa? Jos sen ymmärtäisi, ei ehkä tarvitsisi niin paljon katua hukkaan heittämiään tilaisuuksia.

Riistakamerallakin olen suunnitellut ottavani selfieitä, joista voisi koota
valokuvanäyttelyn. Mutta kun mutta... Tässä Niilon kanssa vähän kokeillaan.

Jospa tätä elämäntuskaa kokiessa alkaisinkin kirjoittaa kirjaa (vaikka en edellisiä viittä tai kuuttakaan ole vielä saanut kirjoitettua), jossa opastaisin nuorta väkeä tarttumaan hetkeen. Olenhan kerännyt roppa kaupalla asiantuntemusta siitä, mitä mahdollisesti seuraa, jos ei seuraa omaa tähteään. Ja mikä ettei samaa oppia voisi jakaa vähän varttuneemmallekin väelle.