Elämää Jokilaaksossa

jormas: Minäkin kirjoitan tämän päivän blogiannokseni osin merikonteista. Tuusulan Jokilaakso-tilamme Myllykylässä on monin tavoin kaunis, mutta myös kehittämisen kannalta hankala paikka. Sillä käytännössä koko Myllykylä on rakennuskiellossa siksi, että sen päältä laskevat Helsinki-Vantaan lentokentälle lentokoneet. Harvemmin kylläkin ja vielä harvemmin nousevat. Viime talvelta taidan muistaa yhden nousun.

Mutta yllä mainitun rakentamisrajoitteen lisäksi esteitä on muitakin. Tuusulanjoesta johtuen Jokilaakson kahdeksan hehtaarin tila katsotaan tulva-alueeksi. Sen lisäksi se on kaavoittamatonta aluetta. Joten pitäisi olla kaava, jotta kunta ylipäätään voisi myöntää maallemme rakennusluvan asunnolle. Paitsi tilapäisen, joka meillä nyt on Merikonttikodissamme.

Monia huvittaviakin tapahtumia ja käytäntöjä liittyy elämäämme Jokilaaksossa. Nykyisin emme omista Jokilaaksoa, vaan olemme lahjoittaneet kaiken irtaimistoineen Elämän tähden ry:lle. Mutta silloin, kun vielä omistin tilan, totesi verottaja kaavamerkintöjen perusteella sen pientilaksi. Ja teki minusta maanviljelijän. Päivis luonnollisesti on silloin Musta Pekka pelikorttien tapaan maanviljelijän vaimo. Tosin Musta Pekkakaan ei enää ole entisensä, vaan Pekka vaan. Kävi kuin Neekerinsuukoille ja Laku-Pekalle.

Mutta mitä tahansa Jokilaaksoon väsäämme ja sitä kehitämme, ovat kaikki helposti poissiirrettäviä. Sillä jossain vaiheessa viranomaistaho tai joku sinne päin, voi katsoa, että olemme menneet ajatuksinemme liian pitkälle ja vaatii kaiken poistettavaksi. Sen teemme sitten, jos muita vaihtoehtoja ei ole. Siihen saakka kehitämme Jokilaaksoa kaikkien kuntalaisten yhteiseksi virkistysalueeksi lisäämään osaltaan ihmisten ja eläinten hyvinvointia yhdistyksemme sääntöjen mukaisesti.

Me toivomme voivamme elää vaelluksemme Jokilaakson maisemissa, jonne tuhkamme sitten joskus ripotellaan. Ison kiven juureen, jonka olemme hankkineet Seepsula Oy:n Senkkerimäen kiviainestehtaalta ilman lupaa. Kiven kantoi firman suurimmalla kauhakuormaajalla paikalleen Kaarlo Sjöblom.Viimeinen leposijansa kannattaa nimittäin tehdä itse eläissään, jos aikoo sen nähdä.