Maaseudun rauhassa

päivis: Edelliset blogikirjoituksemme ovat olleet kovin luontopainotteisia. Olemme kirjoittaneet eläimistä ja Jokilaakson luonnosta. Jorma latasi tänne eilen monta kuvaa Jokilaakson keväästä.

Kevättä on tosiaan ilmassa. Lumet sulavat melkein silmissä. En tiedä, kumpi olisi parempi: lunta maassa vai sen alta paljastuva liejuinen maa. Taitaisin valita lumen, mutta minkäs teet, vääjäämättä sen alta paljastuu varsinkin Niilon ja minun lenkkipoluilta liejua, hevosen lantaa ja monessa kohtaa myös lätäköitä, joita Niilo ei aina edes viitsi kiertää.

Kevään odotusta pitkäniemeläisittäin.

Lämmitimme maanantaina saunan. Minusta on mukava käydä välillä vilvoittelemassa ulkona. Kovalla pakkasellakaan ei tule kylmä, vaikka ympärillä olisi vain pyyhe. Maanantaina keksin mennä paljain jaloin saunalta Pikkulammen laiturille. Ajattelin käydä nopeasti kastautumassa laiturin päässä, mutta eipä tuo onnistunut. Vettä oli vain nilkkoihin asti, sillä veden alla oli vielä paksu kerros jäätä.

Viime yönäkin luonto tuli lähes iholle, kuten suosittu sanonta kuuluu. Heräsin ennen kahta, kun kuulin ulkoa jonkun eläimen ääniä. Ehkä kuulin lammella viihtyvien joutsenten ääntä. Niilokin tuntui kuulleen jotain. Ei mennyt kuin hetki, kun se jo raivosi jollekin ulkona näkemälleen. Arvasin äänestä, mikä sitä mätti. Pihalla oli ilves. Ilves lähti löntystelemään kauemmaksi, kun valaisin pihaa taskulampulla.

Unetkin siinä karisivat. Valvoin pari tuntia ja eikös vaan Niilo taas innostunut raivoamaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Nyt ilveksiä oli kaksi. Olemme ajatelleet, että syksyllä pihalla käynyt pentu on jäänyt itsekseen, sillä viime aikoina näkemämme ilves ja varsinkin sen jäljet ovat näyttäneet pienemmiltä. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole vielä täysin omillaan, sillä oletettavasti sillä oli taas seuranaan aikuinen ilves. Ehkä sen emo.

Keräsimme viime keväänä koivunmahlaa. Nyt teemme samoin, mutta astetta taitavammin. Jorma porasi yhteen pihakoivuun reiän ja laittoi siihen letkun. Odotamme, että letkun toisessa päässä olevaan pulloon alkaisi pian virrata mahlaa. Hankin vuosi sitten snapsilasit, joilla aina aamuisin skoolasimme. Juuri ja juuri saimme päivittäin mahlaa kahden pienen lasillisen verran. Täytyy myöntää, että enempää en juuri kaivannutkaan, sillä mahlahan ei juuri miltään maistu. Lähinnä se muistuttaa vettä, johon olisi lorahtanut lusikallinen mehua. Mutta mahlan taika ei taidakaan olla sen maussa. Moni taitaa pitää mahlaa melkoisena terveyspommina.