Toivottuja ja ei toivottuja maahanmuuttaneita

jormas: Joskus viime kesänä kirjoitin maahanmuuttajista. Totesin, että jotkut ovat enemmän ja jotkut vähemmän toivottuja. Kuinka lienee ollut suomalaisten laita, kun työnhaun ja tekemisen lisäksi aikoinaan muutti Ruotsiinkin iso lauma meikäläisiä, ei niinkään työn kuin paremman sosiaaliturvan vuoksi. Helpomman rahan siis.

Ihmisten lisäksi samaa pätee myös kasveihin ja eläimiin. Niitäkin on toivottuja ja vähemmän toivottuja. Supikoiraa harva kaipaa saati haluaa naapurikseen, vaikka niitä meidän pihassa juokseekin. Kuten silloin tällöin ilveksiä, kettuja, jäniksiä, saukkoja ja monia muita.

Yksi heimo meidänkin pihapiirissä on, jolla ei paljon ole puolesta puhujia. Maalla ei luonnollisesti ole citykaneja, mutta countrykaneja voi olla senkin edestä. Syksyisin, varsinkin ennen kuin lampemme ovat jäätyneet, on eläinten ruokintapaikoillamme aikamoinen kuhina, kun yhtä aikaa osansa haluavat sorsat, muut linnut, kanit, hiiret, myyrät ynnä muut. Puolestamme se on hieno asia, sillä mainitsemistani coutrykaneista ei ole mitään haittaa niin sanotusti villille luonnolle. Mutta senkin edestä ihmisten istuttamille hyöty- ja koristekasveille. Villin luonnon varjelijana saatan olla tästä ilmiöstä joskus hieman vahingoniloinenkin. Vahingonilossa on sitä jotain aitoa, sillä siinä on harvoin kateutta.

Tästä päästäänkin ei toivottuihin kasveihin, joita on maahan muuttaneita tai täällä iät ja ajat olleita. Isä inhosi yli kaiken heinää, jolla oli valkoiset juuret. Hän sanoikin sitä valkoheinäksi. Kun perunoita multasimme, isä veti ja minä työnsin, niin joka ikisen valkoheinän kohdalla pysähdyimme nyppimään sen pois. Ja kun syvästi inhoamani perunoiden multaus otti pienen miehen voimilleni, toivoin usein kohtaamisia valkoheinien kanssa, sillä se antoi aina muutaman sekunnin lepotauon.

Jokilaaksomme onkin eräänlainen ei toivottujen eläinten ja kasvien kahdeksan hehtaarin turva-alue, jossa on jo vuosikymmenten ajan saaneet kaikki kasvit ja eläimet olla rauhassa. Muutaman vuoden on vallannut alaa jättibalsami, joka Himalajalta tulleena ei kovin monen suosiossa ole. Meille sen toi Ympäristökeskus tai vastaava. Tämän selitän joskus pyynnöstä tai ehkä muutenkin.

Mutta balsamin, lupiinin, karhunkierron hyväksyjiäkin on, kuten me. Mutta niihin on ihastunut yksi maahanmuuttajaeläinkuntakin. Nimittäin mehiläiset. Varsinkin balsamissa on paljon kukkia ja niiden mesi on kukan muodon vuoksi mehiläiselle helppo saada.

Koko viime kesän jäljestin naapuriniitylle ilmestyneiden mehiläispesien ja -yhdyskuntien ihmisomistajaa. Ja viimein eilen tärppäsi, kun olisi luullut päin vastoin. Että mehiläiset ovat talviunilla tai -horroksessa, eivätkä ihmistä niitä kaipaa. Vaan nyt oli toisin.

Ehkä kevätpakkasten pelossa olivat mehiläistenhoitajat laittamassa pesiin lisää eristeitä, ettei pörriäisten käy köpelösti kevätpakkasten ja -hankien keskellä. Ajattelin pyytää yhteystietoja, jotta voisin ostaa pääosin meidän paukkubalsamin medestä tehtyä hunajaa. Oli hyvä reissu, sillä yhteystietojen lisäksi sain kolme pikkupurkkia meidänkin mailta kerättyä hunajaa.