Alkoholismi

jormas: Onko alkoholismi psyykkistä ja fyysistä riippuvuutta aiheuttava sairaus, jossa oma merkityksensä on perinnöllisillä tekijöillä ja joissa sosiaalinen perimä ja kasvuympäristö eivät ole niistä vähäisimpiä? Onko siis mahdollista, että alkoholismi tai valmiudet sairastua siihen ovat joillakin syntymästään tai pienestä lähtien?

Itselleni henkilökohtaisesti sillä, onko alkoholismi, sairaus, synti tai sen seuraus, opittu, huono tapa vai jotain aivan muuta, ei ole suurtakaan merkitystä. Alkoholismi ja alkoholisti ovat eri asioita. Vaikka kantaisin alkoholismia syntymästä saakka, päästäkseen alkoholistiksi pitää myös juoda. Alkoholismin kanssa pärjääkin loistavasti niin kauan, kun ei juo.

Alkoholistiksi päätymiseen täytyy siis juoda. Juomisen opettelussa auttavat tavattomasti juomatavat. Juoda päihtyäkseen, krapulaan ja vastoinkäymisiin ovat ehkä merkityksellisimpiä. Jos ei opi ottamaan krapularyyppyä, ei oikein voi päätyä alkoholistiksikaan. Päihteiden suurkuluttajaksi pääsee kyllä ilman tätäkin taitoa.

Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaa ryypyn. Viimeisetkin tekosyyt juomiseen ovat unohtuneet ja juomisesta on tullut itsetarkoitus. On sama kuoleeko lähimmäinen, saanko ison arpajaisvoiton tai ei tapahdu mitään. Ja viimein kaikkiin olo- ja tunnetiloihin tarvitaan päihteitä. Juomisen syyksi riittävät auringonnousu ja lasku tai puolison tekemät liian pienet lihapyörykät. Arjen, juhlan, lähimmäisen, mutta ennen kaikkea itsensä kohtaaminen ilman päihteitä on tullut ylivoimaiseksi. Alkoholistille tyypillistä onkin kyvyttömyys tulla toimeen itsensä kanssa ja olematon itsetunto. Jos ei pärjää itsensä kanssa ilman päihteitä, niin kuinka voisi pärjätä ympäröivän maailman kanssa

Ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy. Pysyvään muutokseen ihmisen tarvitsee kuitenkin saavuttaa henkinen pohjansa. Se on kaikilla olemassa, mutta yksilöllisellä tasolla. Jollekin riittää lopulliseen elämänmuutokseen työnantajan ensimmäinen huomautus maanantaiaamuna, jollekin ei riitä kaksikymmentä vuotta korvikeaineita, siltojen alusia ja roskalaatikoita.

Muutos on kuitenkin kaikilla mahdollista. Toipumisen kannalta oleellista ei ole vahva tai heikko itsetunto, vaan että se mikä on, on ehyttä. On koettava ja uskottava omaan ainutlaatuisuutensa ja oikeuteensa olla sellainen kuin on. Muutos lähtee kaiken olemassa olevan kyseenalaistamisesta sekä tosiasioiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Muutokseen ei myöskään tarvitse tietää mitä haluaa. Muutokseen riittää oman mielen pohjimmaiseksi diagnoosiksi MITÄ EN HALUA loppuelämältä.

Vaikka koko maailma lääkäreineen diagnosoisi, se ei riitä pysyvään muutokseen ilman omaa arviota omasta tilasta. Ratkaisevaa onkin asianomaisen tekemä diagnoosi yksin peiton, tähtitaivaan tai Luojansa kanssa. Jos edelleen olen sitä mieltä, että juon, ei muun maailman mielipide riitä muutokseen. Aivan sama toisinpäin. Jos muu maailma on sitä mieltä, että juon, se ei riitä juomiseen, jos olen itse toista mieltä.

Koska olen tunnustava kristitty, ajattelen, että ylipäätään ihmisen kaikkinainen vajavuus ja puutteellisuus ovat syntiinlankeemuksen seurausta. Mielestäni jokainen luomakunnan jäsen ja kukin omalla tavallaan on taakoitettu ja kuormitettu kohdusta hautaan. Sen saamme kokea ahneutena, häikäilemättömyytenä, rakkaudettomuutena, kateutena, sairautena ja jos jonkinlaisena vaivana ja riesana. Itse aiheutetun taakan lisäksi kannamme jokainen siis yhteistä, ihmisen vajavaisuuden painolastia.

Itse kannan alkoholismiani ylpeänä ja hyvillä mielin, sillä se ei ole ollut taakka yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Olen pyrkinyt kaikin tavoin elämään muutenkin niin, että minun ei tarvitsisi edes yrittää muuttaa keinotekoisesti omaa todellisuuttani muuksi.

Uskon, että Luoja ei anna kenellekään suurempaa osaa yhteisestä taakasta kuin kukin jaksaa kantaa. Oma lukunsa on painolasti, jotka hankimme omilla valinnoillamme itse. Vaikka emme ole saaneet kaikkia riesojamme Luojalta, Hän jostain syystä sallii ne. Se on kuitenkin eri juttu. Ehkä se liittyy kärsimyksen merkityksestä asianomaisen lisäksi meille muille. Ehkä kirjoitan siitäkin joskus.

Eniten elämääni vaikuttanut asia on ollut alkoholismi. Jo kauan aikaa se on ollut myös yksi eniten kiittämistäni elämän kokonaisuuksista. Ehkä siksi, että koen kantilla kuivilla olosta tulleen raittiutta.

En ole koskaan pyytänyt ketään parantamaan alkoholismiani, mutta olen usein toivonut, että saisin edelleen kantaa osani yhteisestä kuormasta ilman päihteidenkäyttöä. Miksi pyytäisin poistamaan itse valitsemani kuorman, kun koko ihmiskunta joutuu joka tapauksessa kantamaan yhteistä taakkaa jollakin lailla? Miksi pyytäisin poistamaan ristin, jossa ”on olkani malli, sillä siunaukseksi Luoja sen minulle salli” ja miksi haluaisin uuden ristin? Sen hiomisessa olkapäälleni sopivaksi saattaisi hyvinkin mennä loppuelämä.

Absolutismi ja raittius voivat olla eri asioita. Raittius ei ole hampaat irvessä viinasta kieltäytymistä. Ihailen tässä suhteessa ihmisiä, joille alkoholi ei merkitse mitään. Kerran olin haastattelemassa työsuhteeseen varatoiminnanjohtajakandidaattia. Kysymyksiini kuului hänen suhtautumisensa alkoholiin. Hän sanoi ilman aikailua, että ei ole absolutisti ja aloitti otsa kurtussa pohdintansa milloin oli viimeksi käyttänyt alkoholia. Ääneen ajattelunsa hän päätti toteamukseen, että ehkä se oli tuttavaperheen ristiäisissä edellisvuonna ja lisäsi, että ei ole kyllä siitäkään varma. Minusta se oli ihanteellinen suhtautumistapa alkoholiin. Että viina ei merkitse mitään.

Voin myös helposti kuvitella perheen isukin, joka antaa aikaa perheelleen, on kelpo puoliso ja lapsille isä, mutta hänellä on yksi ongelma ylitse muiden. Hän siemailee joka ilta perheen kanssa häärätessään siinä ohessa pullollisen väkevää viiniä. Joku sanoisi häntä ehkä kaappijuopoksi.

Eräänä päivänä kaikki muuttuu ja hän lopettaa viinin juonnin. Tilalle tulee harrastusta siellä ja täällä ”poikaporukassa”, avioliiton ulkopuolisia suhteita sekä jatkuva kiire, pinnan kireys eikä aikaa mihinkään. Hän saattaa kurittaa fyysisesti lapsiaan ja puolisoakin ikään kuin varmuuden vuoksi. Häneltä on jäänyt yksi elämää hallinnut paha tapa pois, mutta tilalle ei ole tullut mitään parempaa. Minulle se ei ole, ei varsinkaan mielen raittiutta.

Raittius ei ole pahaa oloa eikä varsinkaan kantilla kuivilla oloa. Minulle raittius on ohikiitäviä hetkiä, joita en koskaan voi saavuttaa pysyväksi olotilaksi. Ehkä niin ei ole tarkoitettukaan. Joskus kesäyönä istun yksin laiturilla ja kuuntelen hiljaisuutta. Koen kuinka pieni olenkaan, mutta kuitenkin niin ainutlaatuinen. Kuin lumihiutale tai vesipisara, joita niitäkään ei ole kahta samanlaista. Ohikiitävän tuokion koen syvää kiitollisuutta, että saan olla olemassa. Minulta ei puutu mitään, vaan siinä hetkessä on kaikki. On pitkän silmänräpäyksen ajan äärimmäisen hyvä olla. Sitä on minulle raittius ja näitä hetkiä en kyllästy koskaan tavoittelemasta.