Koirapuistoelämää ja onnen eväitä

jormas: päivis kirjoitti henkisestä kodistaan. Jatkan yhden tuokion verran samasta aiheesta, jonka taidan olla kirjoittanut johonkin nettiesittelyynkin.

"Kun mies kokee olevansa kotonaan siellä missä ei ole syntynyt, on hän päässyt sinne minne on pyrkinytkin." Näin on monen laita, joka on löytänyt onnen jostakin paikasta. Mutta ehkä vielä enemmän on niitä, jotka etsivät löytämättä koko elämänsä paikkaa, jossa voisivat olla onnellisia.

Itse ajattelen, että maailman vaikein henkinen kuntopolku on omassa päässä oleva pururata. Siinä riittää elämänmittaista punnerrettavaa enemmän kuin vaikeimmassa kuvaristikossa. Onni kulkeekin koko ajan mukanamme. Avain onnen oveen löytyy oivaltamisesta, että voimme aivan itse päättää miten suhtaudumme maailman tapahtumiin, mutta ennen kaikkea siihen mitä tapahtuu itsellemme. Siinä on eväitä maallisen taipaleen kestävään onnettomuuteen tai pysyvään onneen ja tyytyväisyyteen.

Täydellinen ihminen ei nimittäin ole hän, jolla on omasta mielestä mahdollisimman vähän puutteita. Vaan täydellisin on hän kuka tiedostaa omat virheensä ja pyrkii tekemään muutosta niihin, joista kärsivät läheiset tai asianomainen itse.

Mutta ei niin hyvää päivää, ettei löytyisi jotain purnattavaa. Joskus tosin menee niin hyvin, että pitää oikein kaivella, että löytäisi marmatuksen aihetta. Toisaalta aika harvinaista on tavata suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin täysin tyytyväinen kaikkeen.

Osaomistuskoira Niilon kanssa harrastan lähes päivittäin tunnin molemmin puolin koirapuistoelämää. Ykkösvaihtoehtomme on Riihikallion koirapuisto Hyrylän eteläpuolella. Sinällään oivassa paikassa, jonka kunta on koirille koiraveroilla tehnyt, on pari epäkohtaa. Toinen on rikkinäinen penkki, jota en usko kunnan korjaavan. Ehkä saatankin tehdä korjauksen itse ensi kesänä.

 

Mutta toista ongelmaa en kykene korjaamaan. Noin  yleisesti ottaen koirien palvelijat, me ihmiset korjaamme koirien jätteet puistosta kiitettävällä tavalla. Poikkeukseen tekee puistoon kokoontuva äijälauma, joka tulee sinne kalja- ja muine juomakasseineen. He katsovat enemmän tai vähemmän kaljavatsoineen, että näille  raavaille miessukupuolen edustajille (jossa joukossa on joskus joku nainenkin) ei kuulu edes oman koiran jätösten korjaaminen.

Sinällään koiranpaskamaisessa ilmiössä on toinenkin ikävä puoli. Olen kuullut monen suusta, että silloin ja silloin ei kannata puistoon mennä, koska siellä on tämä örveltävä äijälauma. Eikä varsinkaan lasten, sillä huonon esimerkin lisäksi he tuntuvat pelkäävän näitä uroita koirien sijaan.

Jaksan vielä uskoa, että järjen valo ja toisten huomioiminen saisi tässä asiassa positiivista muutosta aikaan. Sellaista ei tosin ilmassa näy. Ja kuten silloin tällöin kyselen, voiko tyhjyydessä olla sattumaa, pätenee tähänkin. Eli voiko järjen valo ylipäätään tarttua minnekään sinne missä ei ehkä ole mitään järjellistä edes siemenen vertaa?