Aamuhesarimme siirtyi sähköiseen aikaan

jormas: Syksy tulee ja sen perään talvi. Näin on ollut joka vuosi. Aamusella kävimme uimassa Jokilammillamme ja vesi oli ensi kerran alle 13 asteista. Virkistävää, mutta itsensä rääkkääjä en ainakaan kaikilta osin sydämestäni ole. Sillä tunnun odottavan pakkasia ja lammen jäätymistä, jotta ei tarvitsisi tätäkään enää tänä vuonna harrastaa. Toisaalta, kun pulahduksen saa tehtyä, on mukava olo, josta tietty, iso osa tulee itsensä voittamisesta. Jotenkin viime syksynäkin se nimittäin oli niin, että lammessa käyntejä vaan jatkoi ja jatkoi, kun ei tullut lopetettua heti kesän päättymisen myötä. Ja jatkoi jäideen tuloon, sillä siitähän ei vesi enää kylmene. Nyt oman lisämausteensa tuo kesällä tekemämme Merikonttisauna, jonka kiukaan löylyihin on mukava pysähtyä eiliseen tapaan uintireissun päälle.

Kun itse kirjoittaa omaa blogiaan, saa kirjoitustensa kanssa pomppia sinne tänne ilman logiikkaa ja hölistä niitä näitä. Mieluummin kuitenkin mielellään pääsääntöisesti omia juttuja. Tämän päivän Hesari kirjoitteli, että Ämmässuon kaatopaikka tai jätteiden käsittelylaitos hiljenee lokeista talven myötä. Siitä muistui mieleen, että jonkun vuoden jälkeen nollan vein päiviksen kyseiseen paikkaan, kun hän pyysi päästä skootterillamme luontoretkelle.

Katseltiin kaatopaikalla lokkeja ja rottia. Varsinkin lokkeja oli, kuten kuvasta näkyy. Paikkahan sinällään oli minulle entuudestaan tuttu, sillä siellä asui aikoinaan alan miehiä sekä naisia pienen yhdyskunnan verran. Ja vaikka kaupunki hommasi heille yksiöt kerrostaloista, osa palasi takaisin. Sitä tekoa, nimittäin paluuta minä arvostan. Ja kerron täällä syynkin, jos joku kysyy.

Entisellä työnantajallani oli tapana, että työntekijä saa tilata yhden työssään tarvitsemansa lehden työnantajan piikkiin. Meitä työntekijöitä oli kaksi samassa osoitteessa, joten olimme tilanneet Hesarin. Ja kun aamulla sen luimme, kiikutimme lehden Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalle - kohtauspaikalle, jossa lehti päivän mittaan kiersi monenkin kävijän käsien ja silmien kautta. Tuntui mukavalta lehden monipuolinen käyttö ja lukijakunta, sekä että saatoimme kokea työnantajan, entisen ja nykyisen kantavan yhteiskuntavastuuta tälläkin tavoin. Jaksoin tätä myös monelle mainostaa.

Mutta kas, yhtenä päivänä viime viikolla lehti lakkasi tulemasta. Soitin jakelupäivystykseen ja sain kuulla, että lehden tilaus on peruttu tilaajan toimesta. Niin luksusta ei enää työnantajalta löytynyt, että se olisi peruuttamisestaan mitenkään tai jotenkin ilmoittanut. Mutta maailma ei siihen kaadu ja nyt luen digitaalista lehteä ja säästän vuodessa parin Turkin viikon matkan äkkilähdön verran. Ja mainostan, että pienen vapaaehtoistyötä tekevän yhdistyksemme toimintaa ei valtakunnallinen Sininauhakonserni tue enää tältäkään osin. Eikä taitaisi tukea, vaikka olisimme kyseisen keskusliiton jäseniäkin.