40000000000000000000000 planeettaa

jormas: Tämän päivän Hesarissa vastattiin lasten kysymyksiin. Yksi oli kuinka monta planeettaa on maailmankaikkeudessa? Vastaus oli, että 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Siis ei 200 miljardia plus 200 miljardia vaan 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Eli nelosen perään 22 nollaa. Jos nykymuotoisen ihmisen iäksi laskisi 100 000 vuotta, on meitä ihmisiksi itseään kutsuvia, toinen toistaan tyhmempiä tai viisaampia kaikkiaan ollut ja elänyt 50 miljardin molemmin puolin. Joten jos kaikki planeetat tai edes pieni murto-osa olisivat ihmiselle elinkelpoisia, riittäisi jokaiselle oma pallo vielä hyvin pitkäksi aikaa eteenkin päin. Kun sanotaan, että tyhmyys tarvitsee tilaa, niin tässähän sitä on meille kaikille tarjolla roppakaupalla. Kun vaan jotenkin pääsisi......eikö?

Matkalippua muille maille odotellessa tämä kristinuskon mukaan Jumalan kuvaksi luotu eläväinen tappaa suruttomasti toisiaan ja muita eläviä maallisen mammonan ja vallan vuoksi. Vain muutaman dollarin tähden tai kourallisesta dollareita, sanoivat Clint Eastwood ja Ennio Morricone. Juudas Iskariotkin taisi kuulua samaan kastiin. Kuten me kaikki, kuka mistäkin hinnasta.

Silti osa meistä on siinä sivussa niin valaistunut ja valistunut, että sanoo tietävänsä, ettei muualla ole mitään elämää. Ei Luojan eikä minkään muunkaan luomaa. Toisinkin päin varmuutta löytyy, kuten olemme huomanneet. Muun muassa milloin minkäkin uskontokunnan edustajien ja sanan julistajien muodossa.

Olenko joskus tämän näköinen

Just, sanon minä. Samat ihmisnerot, jotka tietävät maailman kaikki salat, kinastelevat miten mahtaa kirjosieppo osata etelän mailta takaisin pönttöönsä Pohjolan perukoille taas ensi vuonna. Tai sitten ihmettelemme kuinka lohi osaa tulla Lapin jokiin kutemaan, vaikka ei ole siellä päinkään koskaan käynyt. Tai kuinka vastaavasti mehiläinen ei osaa takaisin kotipesäänsä, jos joku on kääntänyt kodin suuaukon sen poissa ollessa toiseen suuntaan. Näillä eväillä sitten pitäisi hallita maailman meriä, kansoja ja koko luomakuntaa.

Jos on joku Luojan tai jonkun muun lykky, lienee se, että ihminen ei taida ollakaan maailman napa. Vaan ainakin siinä ajassa minkä me itse kukin täällä tallustamme mitätön tyhjänpäiväisyys, joka ei juuri luomakunnalle hyvää elinaikanaan tee, vaikka siihen kykenisikin.

Allekirjoitan lisäksi väittämän, jonka mukaan hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisellä ja ylipäätään kaikella tuntevalla on oikeus ja tarkoituskin olla myös onnellinen. Luulen, että siihen tarvitaan riittävästi tai ainakin ripaus yksinkertaisuutta eikä lainkaan hulluutta tai neroutta. Mutta onnellinen ei voi olla aina, vaan ainoastaan silloin tällöin. Sillä jos ei väliin mahdu onnettomuutta, surua, vastamäkeä ja sen sellaista, tuntuisi ihmisen itsekkyydessä vähän ajan kuluttua ainainen onnikin "siltä samalta harmaalta paskalta, jota tuntuu riittävät päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen". Tähänkin pätee sanonta: "Kiittämättömyys on maailman palkka."

Siksi on hyvä pysähtyä silloin tällöin itsensä kanssa ja tuumata mikä minun on, jos oletettavasti elettäväksi tarkoitettu elämä ei maistu kuin puulle. Jos sillekkään. Kaiken mitättömyyden ja turhuuden keskellä onkin lohdullista olla epäuskoinen. On itsekkään lohdullista ajatella, edes tuokion verran, että entäpä, jos minut onkin luotu jotain sitä varten, joka on osaltani totta pääosin vasta sen jälkeen, kun maallinen tomumajani on laskettu maan poveen, ripoteltu merten syvyyksiin tai annettu tuulen vietäväksi tuhkaksi taivaalle. Eli entäpä, jos en silloin lakkaakaan olemasta enkä kuolekaan kokonaan?

Mutta miksi meillä kaikilla on perusteltua ajatella, että näinkin voi olla? Siksi, että ihminen ei tiedä edes miten pääskynen osaa kotiinsa tai kala kutemaan pallon toiselta puolen. Kuinka me näillä eväillä voisimme tietää olemmeko kertakäyttötuote vai menemmekö sinne jonnekin, mistä tähän saakka kukaan itseään ihmiseksi kutsuva ei ole tullut todisteiden kanssa takaisin?