Olen koonnut ja kerännyt maallista mammonaa

jormas: Pari päivää on tullut käytettyä Keski-Suomessa vanhojen muisteluun ja päihdehuollon yksiköiden kiertämiseen. Jotta kaikki ne kävisin läpi, joihin tuli tavalla tai toisella näppinsä laitettua tai joissa muuten vaan näkyy puumerkkini, menisi siinä helposti viikko.

Jyväskylän Katulähetys oli Jyväskylän seudun ykkösjuttuni. Mukaan tulin aivan 80-luvun alussa tilanteeseen, jossa sen ainut yksikkö, Veljeskoti oli myyty yksityiselle rakennusliikkeelle, joka teki sen paikalle kerrostalon.

Vaikka tässä kirjoituksessa haiseekin oma kehu, sanon sen silti. Jaakko Koivunen veti hallitusta sen puheenjohtajana ja minut nimettiin yhdistyksen ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi. Olin nimittäin neuvotellut Jyväskylän kaupungin kanssa Katulähetyksen historian ensimmäisen ostopalvelusopimuksen, joka piti sisällään muun muassa toiminnanjohtajan palkkarahat.
Kahdenkymmenen vuoden aikana Jyväskylän Katulähetyksestä kasvoi valtakunnan suurin katulähetysyhdistys. Kooltaan se on yhtä suuri kuin koko Sininauhakonserni. Koivusen Jaakon jälkeen jossain vaiheessa hallitusta tuli luotsaamaan Pekka Arposuo ja toiminnanjohtajaksi Erkki Arvaja. He ovat kyenneet säilyttämään yhdistyksen vähintäänkin saman kokoisena. Se on hienoa.

Jos omaisuutta pitää myydä ja itsellä ei ole ollut kykyä, halua tai näkyä
sen hankkimiseen, on jonkun toisen pitänyt hankkia kyseinen omaisuus.

Joskus sain kritiikkiä samasta syystä kuin Sininahasäätiönkin johtajana. Syy oli omaisuuden kartuttaminen, joka suhteutettuna onkin melkoinen molemmissa. Toki on velkaakin. Mutta sydämen palo oli saada juoville alkoholisteille koteja. Koska kukaan, kunnat mukaan luettuina, ei heitä halunnut asuttaa, oli ainut mahdollisuus hankkia asuntoja itse ostamalla tai rakentamalla. Mutta jotta siihen päästiin, piti luonnollisesti ensin hankkia rahaa. Onneksi sitä maailmassa riittää, sillä jobihan olisi paljon työläämpi, jos pitäisi ensin keksiä maksuvälinekin. Saadakseen rahaa juoppojen asuttamiseen, on jokunen kivi tullut käännettyä ja kompromissikin tehtyä.

Valitettavaa on, että aivan liian usein ihmiset näkevät asioita vain oman elinkaarensa ja mukanaoloaikansa maksimissaan. Väitän, että itse en näihin lyhytnäköisiin kuulu. Valitettavaa se on esimerkiksi siksi, että järjestöt lähtevät aivan liian helposti myymään kiinteää omaisuuttaan, vaikka siihen ei ajaisi edes taloudellinen ahdinko.

No mikä oli minulla se tulevaisuuden visio tuleville sukupolville?

Kuten mainitsin, omaisuuden tekemisessä joutuu tekemään kompromisseja päästäkseen tavoitteeseensa. Sekä Sininauhasäätiö että Jyväskylän Katulähetys keräsivät aikanani niin suuren omaisuusmassan, että jos se myytäisiin sen jälkeen, kun RAY ja ARA-rajoitukset ovat päättyneet, voisi saaduilla euroilla tehdä 100 vuotta vapaaehtoistyötä. Siis sitä itseään Taivaan valtakunnan työtä ilman kompromisseja. Mutta miksi edes yrittää ajatella sinne saakka, jos ei ole kykyä ja halua nähdä kauas tai pitää saada sulkia hattuun omana aikanaan myymällä yhtä jos toista yhteistä omaisuutta silloin tällöin?