Vastuuttomuutensa kullakin

jormas: Tänä aamuna uinti virkisti kummasti. Pakkanen oli käynyt pihamaallamme, jonka huomasin, kun aamupesuastiassani kasvihuoneen räystään alla oleva sadevesi oli saanut ohuen, millin paksuisen jääpeitteen. Vesi Jokilammissa oli kuitenkin sulaa ja lämmintäkin, vielä yli 10-asteista, joten mikä siinä on uidessa.

Mutta  aihe, josta ajattelin kirjoittaa, liittyy työnohjaukseen. Moni, varsinkin muun kuin ruumillisen työn tekijä kysyy ja työhaastattelussa, että kuinkas teillä on työnohjaus järjestetty. Että kuinka usein sitä on ja onko sekä yksilö- että ryhmätyönohjausta molempia ja mistä lienevät kyseisen toiminnan ohjaajat.

Tätä jaksan ihmetellä, vaikka sinänsä en sitä vastustakaan. Mutta ihmettelen mistä tulee jako, että edellä mainittu ryhmä pitää ohjausta itsestään selvyytenä ja tarpeellisena työhön kuuluvana ja työnantajan maksamana toimintana, johon osallistumisesta kuuluu vielä saada palkkakin.
Sieluni silmin näen nimittäin kohtalaisen kokoisen konepajan työhaastattelussa olevan hitsarin, joka kyselee työohjausta. Veikkaan, että ei ole kyseistä toimintaa eikä sitä ole edes tulossa ja mahdollinen kysymyskin haastattelussa saa aikaan, että tuleva työura konepajalla tyssää hitsarikandidaatilta jo kysymyksen esittämiseen.

Mutta miksi näin? Ehkä siksi, että hitsarit, timpurit ja monet muut ruumiillisen työn taitajat, ovat oppineet kulttuuriin, että hommat on hoidettava, tuntui miltä tuntui. Oppi tähän on tullut kuvainnollisesti sota-ajoista tai maalaistalosta, jossa isännän ja emännän välit voivat olla mitä tahansa, mutta lehmät on lypsettävä ja lapset kasvatettava, satoi parisuhteessa tai paistoi. Näin oli tehtävä, sillä muuten loppui leipä pöydästä. Sanon tätä vastuulliseksi elämäksi.

Nykyisin on aivan liikaa jalansijaa sillä, että tehdään ja voidaan tehdä sen mukaan miltä tuntuu. Ja jos tuntuu paskalta syystä tai toisesta vaikka siksi, että parisuhde on poskellaan, niin haetaan saikkua työnantajan piikkiin.

Minusta se on asioiden väärää jäsentelyä, mutta myös vastuuttomuutta. Tähän opetamme myös jälkikasvumme, ellei vanhemmat ole ulkoistaneet senkin esimerkiksi opettajille. Vanhempien tehtävä on nimittäin edelleen kasvattaa ja opettajien opettaa. Tällä on vissi ero. Silti joku parkuu käytännössä maksuttoman, kunnallisen päivähoidon puolesta, vaikka molemmat vanhemmat olisivat kotona. Tätäkin sanon vanhempien vastuun pakoiluksi.

Nykyisellä menolla nykyinen ja tuleva sukupolvi oppivat siihen, että yhteiskunta tuo asunnon, leivän pöytään ja vaatteet päälle silloinkin kun tuntuu siltä, että ei huvita tehdä töitä. Vaan aika menee sen kritisointiin, kun thaimaalaiset marjanpoimijat vievät marjatkin maasta. Vaikkei niitä kukaan muu poimi. Ja maahanmuuttajat tekevät ne muutkin työt, joita syntyperäiset suomalaiset eivät suostu tekemään, vaan he(kin) hakevat rahansa elantoon niiden pusseista, jotka maksavat veronsa.