päivis: Tultiin äsken työporukan kanssa bussilla Lahden väylää kohti Helsinkiä. Matkalla huomasimme tulipalon ja sitä sammuttamassa olleen palokunnan. Yksi nopea työkaveri poimi samantien puhelimensa kautta netistä iltapäivälehden sivuilta tiedon, että siellä palaa rintamamiestalo, jonka vanhempi asukas on viety sairaalahoitoon savun hengittämisestä johtuen. Palosta oli tehty hälytys vain pari tuntia aikaisemmin.
Mietimme, että miltähän tuntuu, jos vaikka tuon vanhemman rouvan tytär tai poika sattuu selailemaan nettilehden uutissivua ja huomaa tuoreen uutisen. Palopaikka oli melko hyvin tunnistettavissa, vaikka katuosoitetta ei sentään ollutkaan. Luulisi siinä tulevan hätä, jos joko tuon rouvan lapsi tai jonkun muun naapurin omainen sattuisi saamaan tuolla tavalla asian tietoonsa. Tai siis epäilyn, että oma kotitalo palaa, mutta virallisesti kukaan ei ole siitä vielä ilmoittanut.
Ennen huonojen uutisten kertominen kesti usein pitkään. Muistan kun radiossa tuli välillä tiedotteita, että sitä ja sitä henkilöä, joka "on lomamatkalla jossain päin Suomea" pyydetään ottamaan yhteyttä kotiin tai joskus jopa sairaalaan tai poliisiin. Tuurilla tuollaisen uutisen saattoi kuulla vaikka autoradiostaan. Tuskanhikihän siinäkin varmaan iskisi ja varmistamaan pääsisi asian vasta, kun löytää jostain yleisöpuhelimen. Kännyköitähän ei tuolloin vielä ollut.
Joissain kulttuureissa on tapana pitkittää huonojen uutisten kertomista. Se on jotenkin armollisempaa, varsinkaan jos ikävälle asialle ei enää voi mitään. Meillä taas asiat pitää kertoa ja saada kuulla salamannopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti