Outoa saunaseuraa

Eilen oli petankkipäivän sijaan saunapäivä, sillä sade oli kastellut kentän savivelliksi. Kohteeksi valikoitui Jomtien Sauna, joka omistajanvaihdoksen myötä lämmittää löylyhuoneensa tarpeisiini hieman liian kuumaksi. Vaikka takamuksen alla on märkä pyyhe, meinaa kankut palaa. Tai ehkä olen vaan tullut kypsässä iässä liian herkkähipiäiseksi.

Sadepäivä oli myös karkottanut saunaväkeä entisestään, joten tilaa oli. Ja mahdollisuus katsella vähän eri vinkkelistä saunan ilmiöitä. Mukana laukussani oli pienet kiikarini Kiinasta. Niidenkin hankkiminen oli oma juttunsa, sillä Thaikodissa eikä muullakaan kukaan ole minua vastassa. Niinpä nykyisin saatan odottaa ihmisen sijaan maailmalta jotain lähetystä, jonka olen tilannut itselleni. Paperisen kortinkin lähetin pariin kertaan Thaimaasta Thaimaahan Postin sähköisten palveluiden kautta, mutta ne eivät koskaan saapuneet perille. Eikä myöskään tullut Elmerin joulukortti, jonka hän sanoi lähettäneensä.

Seven Seasin respan ala-aulassa onkin nykyään aika määrä lähettien tuomia pieniä paketteja, jotka henkilökunta laittaa hyllyyn sekä kirjaa vihkoon, mistä vastaanottaja voi etsiä omaansa. Siellä oli siis toissapäivänä viimein myös pieni kaukoputkeni. 

Sen avulla tähyilin saunalla altaan toiselle puolen henkilökunnan touhuja ja voi olla, että palveluihin kuuluu nykyisin monenlaista. Huomasin, että he valmistivat yhdelle farangimiehelle vesipiipun poltettattavaksi. Mitä polttivat, sitä en tiedä. Olisin kyllä tiedon saanut, sillä savuja tarjosi yksi tytöistä minullekin, kun kävin uimassa altaan toisessa päässä. Muutenkin näytti parille henkilökuntaan kuuluvalle nuorelle naiselle farangin tarjoamat oluet maistuvan. Ehkä oli jotain muitakin baaritytön elkeitä.

Olisiko ollut väen vähyys, joka sai minut ihmettelemään ystävälleni ääneen tuntuvan hieman oudolta, kun saunomassa oli pari nuorta, paikallista naista, jotka kikattelivat keskenään. Jos elekieltä oikein ymmärsin, oli kiinnostusta enemmänkin myös seuraamme. Kaverini vastaus laittoi maailmani järjestykseen tai enemmän sekaisin. Mies Suomen Chicagosta sanoi, että ehkä farangiseuran puute johtuu siitä, että toinen tytöistä on ladyboy 😲. Oli syvennyttävä asiaan ja toden totta, niin olikin. Mukavaa keskustelu-, sauna- ja allasseuraa kuitenkin molemmat. Kun lähdin kohti Thaikotia, jäi ladyboy viltuttelemaan viehkeästi perääni. Olin siitä vähän otettu, kun joku huiskuttaa minullekin, vanhalle, lihavalle miehelle 😅. 

Tämän päivän kulkukauppiaita

Jo eilen minun piti kirjoittaa kulkukauppiaista, mutta tietoa ammentaessani hairahduin laveammille teille. Nyt yritän vähän siellä täällä poukkoillen uudelleen.

Ensin pitää päättää, mikä on kulkukauppaa ja onko vain se kulkukauppias, joka tulee kotiini omin jaloin. Päätin, ettei. Vaan pointti on ylipäätään kulkeminen, kaupoille lähtö. Sitten piti ratkaista, että voiko mainittua kulkemista tehdä myös esimerkiksi sähköisesti erilaisin median välinein, kuten puhelimella ja sähköpostilla. Päätin, että voi.

Messengerin kautta minulle tulee ehkä eniten tällä hetkellä tarjouksia kauppiailta, jotka myyvät rahaa 2 % korolla. En lainaa enkä tiedä ovatko he edes aitoja pankkinaisia tai -miehiä, sillä muunkinlaisia, maallisen mammonan tarjoajia on viikoittain. He ovat kuolemansairaita tai muuten vaan rikkaita kuoleman kielissä, jotka haluavat lahjoittaa miljoonia tai ainakin satojatuhansia juuri minulle. Jotta voisin vuorostani auttaa vaikkapa köyhiä tai jotain toista kohderyhmää. Eivät ole kelvanneet heidänkään rahansa.

Puhelimen ja ylipäätään älylaitteen välityksellä onkin liikkeellä monenlasta kauppiasta. Joku haluaisi, että kilpailutan sähköni, toinen tahtoo myydä lehtiä ja kolmas vakuuksia. Onpa myös niitä, jotka kauppaavat hetken rakkautta tai ainakin onnen huumaa.

Mutta Thaimaassa on myös heitä, jotka sivuvaunullisine scoottereineen tai moottoripyörineen, avolava-autoineen ja työntökärryineen myyvät ruokaa, kahvia, muita virvokkeita, jäätelöä, vihanneksia, hedelmiä, onnenamuletteja, arpoja, tarroja, leluja, uimavälineitä ja vaikka mitä elävistä toukista lähtien. He ilmoittavat läsnäolostaan kovaäänisin tai kelloa kilkatellen.

Ihmisten luokse rantatuoleihin tulevien joukossa on lapsiakin, jotka myyvät wc-paperirullien lisäksi häkkeihin sullottujen varpuslintujen vapautusta. Minäkin taisin kerran ostaa pari vapautta pikkulinnuille saadakseni tietää miten ne vapautensa käyttävät. Ei selvinnyt, mutta taivaalle lähtivät. 

Huomaan tämän olevan aihe, josta riittäisi kertomista vaikka kuinka. Eikä enää oikein tiedä mikä on kulkukauppaa ja mikä ei. Viruspandemia esimerkiksi on vilkastuttanut kovasti elintarvikekauppaa, joka tulee median välityksellä kotiin. Voin ostaa kotisohvalla maaten ruokatarvikkeet, jotka saapuvat viimeistään seuraavana päivänä, kun vain avaan lähetille oven. Samasta ovesta tulevat myös valmiiksi tehdyt ateriat, kuumat pizzat ja kebabit virvokkeineen.

Sähköinen kulkukaupankäynti on myös tuonut kotiini valtavan määrän kauppoja ympäri maailmaa. Tällä hetkellä esimerkiksi odotan Thaikotiovelleni Kiinasta ostamaani, pientä kaukoputkea. Kalaöljykapselit ja B-12 vitamiinit sieltä jo tulivatkin. 

Kulkumiehiä, -koiria ja -kauppiaita

Kulkumies eli kulkuri on vakinaista asuinpaikkaa ja työtä vailla kuljeskeleva ihminen, maankiertäjä tai kiertolainen. Yksi kuuluisimmista kulkurin roolihahmoista on Chaplin.  AIkaisemmin heitä kohdeltiin Suomessa irtolaisina. Nykyään he ovat usein myös laittomia siirtolaisia, jotka ylittävät valtakunnanrajoja matkoillaan. Ehkä osaa interrailaajista ja vaikkapa lähes pummilla eläviä laskettelijoita tai lainelautailijoita voisi myös kutsua heiksi. 

Kulkukoira, katukoiraksikin kutsuttu on vastaavasti vailla ihmiskotia vapaana elävä koira. Niitä elää lähes kaikkialla maailmassa siellä missä ihmisiäkin, erityisesti kehitysmaissa ja entisen Neuvostoliiton valtioissa. Kulkukoirat voivat myös olla omistajiensa hylkäämiä lemmikkejä tai niiden jälkeläisiä, jotka ovat syntyneet kodittomiksi.

Vapaita koiria on maailmassa, myös Thaimaassa paljon enemmän kuin ihmisen kahleisiin laittamia. Jotkut suomalaiset eivät tule niiden kanssa juttuun ja heidän on ehkä vaikea hyväksyä kaikkia muitakaan, kulloisenkin olomaansa tapoja. Toisaalta kaikki eivät pärjää keväällä lumen alta paljastuvan koirankikkanankaan kanssa. Eilen joku kantoi somessa erityistä huolta sokeasta, joka ei näe mihin astuu. 

Osaa kulkukauppiaista sanottiin laukkuryssiksi. He kiersivät eri puolilla Suomea ja Pohjois-Ruotsia 1800-luvun puolivälistä seuraavan vuosisadan alkupuolelle saakka. Nimityksestään huolimatta he eivät olleet etnisesti venäläisiä, vaan itäkarjalaisia talonpoikia. Kauppiaiden harjoittamaa toimintaa kutsuttiin ”laukkukaupaksi”, mikä tulee heidän käyttämistään suurista nahkaisista repuista

Kulkukauppiaita on paljon muitakin ja näistä itsensä työllistäjistä minun piti blogia aloittaessani kirjoittaa. Mutta niin nyt, kuten monesti aiemminkin tietoa netistä ammentaessani, se vei mukanaan toiseen suuntaan. Joten saatan palata aiheeseen huomenna, kun pohdin päivän ja yön mitä voisivat olla tämän päivän kulkukauppiaat. Voisivatko esimerkiksi toria ja markkinoita paikkakunnalta toiselle kiertävät ja yhtä jos toista myyvät olla heitä? 

Sauna ja Suomen Chicagon mies

Eilen, kuten monena muunakin sunnuntaina minulla oli saunapäivä. Suihkuja eri tavoin, uima-, kuuma- ja kylmäallasta, höyry- sekä tavallista saunaa, kaikkia vuoronperään moneen kertaan. Höystettynä virvokkeilla, ananas- ynnä vesimeloniviipaleilla 🍉 sekä tällä kertaa myös naudan pihvillä ranskalaisten ja salaatin kera. Päälle ja oheen leppoistamista mukavissa istuimissa, välillä divaanilla ja lopuksi laatuseurassakin. 

Tämän kaiken kohtuullista korvausta vastaan ja osin ilmankin tarjosi Q Sauna, jonne en aikonut edes eilen mennä. Vaan koordinaatit oli GPS:än asetettu jo aiemmin Sukhumvitin varrella olevalle V. I.P. Saunalle. Mutta aamusella kilahti viesti älylaitteeseen, joka kertoi vatsapöpön nujertaneen toviksi saunakaverini. Tämän masentavan uutisen jälkeen lähdössä ei ollut enää kukaan muukaan enkä viimein minäkään. Pettymystäni päätin purkaa viettämällä päivän sohvan uumenissa.

Mutta kuinka ollakaan, saunamieli valtasi minut uudelleen, etsin pesuharjani ja karautin pikku Zoomerillamme neljän kilometrin päähän löylyn lyötäväksi. Kun heti ovella kassa- ynnä muut tytöt hymyilivät nätisti etsiessään sopivan kokoisia uimahousuja, tiesin selättäneeni Thaikotimme uumenissa lymynneen saunamasennuksen.

Tulikin ajallisesti ennätys, sillä viihdyin kylpyläsaunan seinien sisällä kuutisen tuntia. Sen sai aikaan mukavan tuntuinen uusi tuttavuus, rakennusalan mies Lahdesta. Hänet ristin Finnish Chicago Maniksi, sillä hän aloitti lauteilla jutustelun kanssani lontoon kielellä.

Hän makusteli nimeäni moneen kertaan, ollen suhteelisen varma, että jossain on törmäilty aiemminkin. Yhteistä tartuntapintaa ei vaan ainakaan tällä erää löytynyt. Mutta sitä aloimme minua yli 30 vuotta nuoremman miehen kanssa rakentamaan. Rakennusmies kun oli ja minäkin tovin aikoinaan. Juttua riitti molemmilla, mutta myös kuuntelemisen taitoa.

Viimein ryhdyimme metsästämään petankkipalloja, jos jatkaisimme tuttavuutta seuraavana aamupäivänä Buddha-aukion pelikentällämme. Pallot löytyivät ja siellä ehkä tapaamme. Joskin Finnish Chicago Manillä oli eilen vielä edessä yön tai illan rentoutusseuran ja ehkä -juomankin etsintä isolta temppeliltä eli Kukkulan toiselta puolen. 

Thaimaan taivaan alla

Ensimmäisen kerran lensin ylipäätään Aasiaan lähes 20 vuotta sitten. Pattayan Jomtienillekin vuosittain kerran, pari kohta 15 vuotta. Yhtään huonoa reissua ei ole joukkoon mahtunut.

Ensimmäisellä, muutaman viikon Jomtienin matkalla asuin kerrostalossa, linja-autoaseman takana ja vähän yläpuolellakin. Olisikohan ollut View Talay 1? Vuokrasopimukseen kuului myös 125-kuutioinen skootteri, jolla lähdin seuraavana aamuna tutustumaan kaupunkiin.

En ollut montaa sata metriä ajanut, kun pysähdyin kadun varteen, Norjan merimieskirkon eteen. Tuokion tuntui, että koskaan en osaa takaisin. Jälleen kerran olin kielitaidottomana sormi suussa toisella puolen palloa. Mutta osasin minä, laitoin pyörän parkkiin ja lähdin jalkaisin toiseen suuntaan.

Vuokracondon neuvonut Raimo Perälahti sanoi Suomesta lähtiessäni: "Kun tulet lomakotisi pihasta kadulle, käänny vasemmalle ja ensimmäisestä risteyksestä oikealle sekä kävele kunnes tulee ranta vastaan. Silloin olet poliiisiboksilla, suomalaisittan Hyrsylän mutkassa.

Kun silmäilet varjojen alla olevia rantatuoleja, istuu niissä nipussa päivittäin kotimaasi kansalaisia, joista iso osa on viinansa juoneita. Paikkaa sanotaan Raittiiden rannaksi, jonne olet taatusti tervetullut. Terveisiäkin voit sanoa Hyvinkään senaattorilta."

Näin tein. Siellä samassa paikassa istuin myös eilen, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Nyt oli ranta hiljainen ja tilaa on. Istujat ja paikkojen pitäjätkin ovat lähes kaikki vaihtuneet, mutta muistot, ystävällinen kohtelu sekä moni muu rakas asia on tallessa.

Siellä tapasin  myös Lapin Uulan, miehen Utsjoelta, Uulan valinnasta. Näin muistelen. Kerran kävin sielläkin kai 30 asteen pakkasessa. Hänen vaimonsa, naisystävänsä tai vain ystävänsä Thaimaasta oli tiskin takana. Joka leikkasi siivun poronlihaa ja oli varmasti melkoisen harvinainen näky. Vaikka hän ulkonäkönsä puolesta olisi hyvinkin tai lähes mennyt lappilaisesta. Thaimaan auringon alla ennen sitä tämä pohjoisen mies, rehvakas, muttei ylpeä, sanoi minulle, että lähe sie mukhaan käymään kotonani. Tarjoan Juhla Mokat ja ruisleivät. Näin tapahtui. Hieno mies.

Nyt Raittiiden rannalla puhaltavat uudet Siaminlahden tuulet. Niitä virittelee myös 7-vuotias tyttö, joka tuo minulle joka kerta pienien käsien kaikki kymmenen sormea. Sitten loruttelen jokaista koskien yhtä eksoottisesti kuin thaimaalainen myi tuotteita Norjan rajan pinnassa: "Harakka hakkaa aitan katolla niitä näitä pölkyn päitä, joita pitää olla yks viistoista." 

Henkimaailman hommia

Pelaan monesti petankkia reippaan parituntisen Buddhan aukiolla, jossa on myös henkien pyhättö. Se pidetään paikallisten toimesta hyvin siistinä ja siellä käy ihmisiä päivittäin toimittamassa asioitaan tuonpuoleisten kanssa. Vaikka en ymmärrä, kunnioitan sitä, sillä on hyvä uskoa johonkin itseään suurempaan.

Thaimaan pääuskonto tai filosofia on buddhalaisuus, mutta vuoristokansalaiset ovat animisteja, jotka palvovat henkiä. Animismia onkin sekoittunut paljon myös buddhalaisuuteen.

Henkimaailman todellisuus voi olla suomalaisille hämmentävä kokemus. Ihmiset ovat riippuvaisia hengistä ja tietäjistä, jotka kertovat miten lepyttää niitä. Henget vaikuttavatkin kaikkeen elämään ja kohtaamisista puhutaan arkisesti kuin televisio-ohjelmista. Kokemukset ovat kertojille enemmän tai vähemmän totta. Jos pysähtyy ajattelemaan, voi se tehdä hiljaiseksikin. Eräs saksalainen lähetystyöntekijä sanoo, että Saksassa hän ei usko henkiin, mutta Thaimaassa kyllä, jossa kohtaa ihmisten ja henkien maailmat.

Suojelushengiltä saa apua moneen vaivaan, kunhan pitää ne hyvällä tuulella. Kodin eteen voi hankkia paalun varassa seisovan henkien talon tai rakentaa kokonaisen pyhätön. Hengille käy aamupalaksi kipollinen riisiä ja kyytipojaksi limsa. Luulen, että värilläkin on väliä, sillä usein juoma on punaista.

Viihdykkeeksi voi koristella talon tanssijatarnukeilla tai vaikkapa leluilla. Henget pitävät myös seeprapatsaista. Onkin hyvä olla tarkkana torstaisin, jolloin henget saattavat karauttaa seeprojen selässä omille asioilleen. Tällöin tapahtuu eniten murtoja.

Jos taloa vaivaa kaikesta huolimatta yhä epäonni, syy on ehkä isovanhempien vanhoissa huonekaluissa, joihin on vuosien saatossa muuttanut pahantahtoisia aaveita. Voi käydä myös palvomassa naapuruston komeaa, vanhaa puuta, jossa henki asuu. Puun rungon ympärille on hyvä kääräistä oranssi silkkinauha ja jättää juurelle puinen fallos, joka symboloi hedelmällisyyttä. 

Myös esi-isien henget ovat tärkeitä. Tuonpuoleiseen voi lähettää rahan lisäksi ainakin älypuhelimen ja muotitennarit. Tuuletinkaan ei ole pahitteeksi. Taivaallisen postitoimiston löytää Bangkokin Chinatownissaľ sijaitsevasta Leng Noi Yee -temppelistä, jossa lahjat tungetaan polttouuniin. Henkiä voi yrittää huijatakin, sillä lahjat on usein tehty pahvista.

Tämän kaiken yhteyttä kristinuskoon on hyvä pohtia lähettäessään kirjettä Joulupukin postitoimistosta tai toimistoon, huokaistessaan taivaaseen, kulkiessaan puolisonsa tai lapsensa kanssa alttarille tai vaikka viedessään kukkia vainajalle kenen tahansa haudalle. 

Kerran luulin olleeni väärässä, mutta erehdyin

Se oli aikaa, kun olin nuori ja tiesin lähes kaiken. Vain he, jotka olivat kanssani samaa mieltä, olivat oikeassa. Ei se kyllä koskaan aivan noin ollut, sinnepäin kuitenkin. Mutta mitä kauemmin elän, sitä vanhemmaksi tulen ja sitä vähemmän tunnun tietävän.

Mielipiteitä ja käsityksiä asioihin ovatkin ikä ja elämänkokemukset muokanneet. Kun reipas viisikymmentä vuotta sitten oli aika päättää armeijaan menosta, pohdin sitä kauan. Painetta oli moneen suuntaan, jota lisäsi se, että isäni oli sodat käynyt armeijan aliupseeri.

Isoja ja pieniäkin asioita muokkaan monesti mielessäni sellaisiksi, etten voi enää tarkastella ulkopuolisena, vaan teen ne henkilökohtaisiksi. Ajattelin armeijaan menosta, että entäpä jos kotiini tulee roskajoukko, joka tappaa lapseni, raiskaa vaimoni ja sanoo minulle, että pistä poika reppu pylälään ja lähde menemään, me asetutaan nyt taloksi. Ehkä olisin lähtenyt, mutta myös tullut takaisin satavarmasti niin suuren porukan kanssa, että tilanne palaa mahdollisimman entiselleen.

Tarvittaessa olin valmis tappamaan. Kysymys olikin enää silloin syistä surmata, joten minulla ei ollut pasifistin sydän ja valitsin armeijan.

Vuodet ja keskustelut sotia käyneiden kanssa sekä Ukrainan sota ovat laittaneet minut taas kerran kääntelemään takkiani. Ensi epäilys itselle sopimattomasta tiestä tuli tosin jo kauan sitten, kun nuorena miehenä harrastin metsästystä. Kerran isolla joukolla, parin koiran kanssa olimme tappaneet jäniksen. Katselin jalkojeni juuressa kuollutta kasvissyöjää ja itselleni tuli äärettömän paha olo. Ajattelin, että tässä olen mukana ja valmis päästämän päiviltä huvikseni viattoman luontokappeleen. En siksi, että tarvitsen ruokaa, vaan siksi, että sen pitäisi olla kivaa. Itsekseni jatkoin, että jos näin on sydämessäni, on minussa jotain oleellisesti vialla. Metsästys jäi iäksi siihen paikkaan.

Vain harva sodan kokenut on suostunut kertomaan niistä ajoista, mutta niitäkin on ollut. Varsinkin Leningradin piiritys on ollut tiukka paikka jutella, kun olen kysellyt miksi suomalaiset ylipätään olivat kaukana maamme rajojen ulkopuolella? Jossa neuvostoliittolaiset söivät kissansakin, etteivät kuolisi nälkään.

Ketkä ovat suostuneet puolustelematta puhumaan, sanoivat, että eihän siellä enää mitään kotimaata puolustettu, vaan tehtiin Suur-Suomea. Ja jatkoivat taistelutahdonkin loppuneen rajalle, kun huomattiin, että olemme puolustamisen sijaan hyökkäyssodassa.

Sitä samaa kokee venäläinen ja ehkä joku muukin pian yllä olevan viestikaappauksen perusteella Ukrainan rajojen sisäpuolella ja tappiot ovat sen mukaiset. Vaikka itseäni sodalta ikä ehkä suojelee, ei se estä muuttamasta mieltä. Kun seuraan Putinin sairasta vallanhimoa, täysin viattomien lasten ja vanhusten surmaamista, ei minua saa enää mikään mahti tarttumaan aseeseen. Ei, vaikka teloitettaisiin, joka sekin on tapana sota-aikana tehdä niille, jotka kieltäytyvät tappammasta.

Sodan hulluudessa en aio olla enää koskaan millään muotoa mukana. Ehkä itselleni on vanhoilla päivillä kasvanut pasifistin sydän enkä surmaisi Putiniakaan. Vaan laittaisin hänet suljettuun laitokseeen tai hullujen huoneeseen loppuiäksi kutomaan illat villasukkia Siperian vanhuksille ja tyhjentämään päivät ämpärillä ihmisten paska- ja eläinten lietelantakaivoja. 

Ukraina

Kerran ennen Ukrainan sotaa matkustin Mustanmeren rannalle läpi outojen maiden uimaan, juomaan alkoholittoman oluen ja tapaamaan rauhankyyhkyjä. Ystäväni Hannu ajoi 3000 kilometriä kolmessa päivässä Odessaan ja saman takaisin. Vietimme myös vuorokauden viisumilla päivän maassa, jota ei ole tunnustanut kuin Neuvostoliitto. Nimeltään se on Transvestnia, joka lippuineen ja julisteineen on osa kommunismia. Nyt kun Ukraina on sodassa, karttaa katsomalla ymmärtää helposti, miksi naapurimaalla tai osalla Moldovaa on vahva Venäjän tuki. Sielläkin kaduilla pohdin ihmisten onnellisuutta. Vaikka elo oli aivan toista kuin omani, onnellisuus näytti samalta. 

Mutta oli minulla Ukrainaan asiaakin. Kävin tutustumassa kutsusta merikonttitehtaaseen, jossa toden totta tehtiin kuin Päiviksen ja minun Merikonttikotimme aihioita. Hieno kokemus, joka liittyy yhteen unelmistani. Voisin edelleen olla mukana tekemässä niistä asuntoja tai muita ihmisten tarvitsemia rakennuksia. Tänä päivänä idea on sodan vuoksi hyvinkin ajankohtainen. Olenkin yhden Ukrainassa asuvan kaverini postituslistalla hänen etsiessä juuri nyt jeesiä hankkeeseen, joka sopisi kuin salpa tai sarana merikontin oveen. Vastasin myös ja lähden Ukrainaan, jos tarve vaatii ja ovi aukeaa. Siellä olisi konttitehdaskin valmiina. 

Matkaseurani Hannu on ollut myös monessa mukana ja ystäväni koko elämäni ajan. Tunsin oikein hyvin hänen vanhempansa, joista isän kanssa myimme tekemiäni, soivia tuohitorviakin ympäri Suomea aikoinaan. Eilen pengoin valokuvia, joiden joukossa oli yhtä ja toista muistoiksi käyvää. Jotain hyvin ainutlaatuistakin. Hannun puolisalaa ottamassa valokuvassa olen varastamassa ukrainalaiselta maissipellolta tähkän tuliaisiksi Suomeen. Perille se ei selvinnyt, sillä söimme sen matkalla 😢. 

On pidellyt ilmoja...

Olen ollut nyt vuoden vaihteen molemmin puolin Aasiassa neljä kuukautta reippaan kahden vuoden tauon jälkeen. Se on aivan yhtä ihanaa kuin aiemminkin. Sitä elämä ei tosin ole kaikille kai koskaan eikä missään, jota joskus ihmettelenkin.

Kun heimoveli astuu Suvarnabhumin lentokentällä lentokoneesta kasvot loistaen kilvan auringon kanssa, saattaa suusta päästä iloinen lausahdus: "Voi, kun on lämmin!" Mutta jo seuraava aamu on voinut tuoda muutoksen mieleen, muttei ilmaan. Ja kuuluukin syvä, vähemmän iloinen huokaus: "Voi, kun on kuuma!" Joskus olenkin pohtinut, että onko kaiken yltäkylläisyyden keskellä suomalainen katoava luonnonvara, jolla olisi kaksi päivää peräkkäin kaikki aivan hyvin.

Ehkä edelleen kaikkien aikojen korkein lämpötila Thaimaassa on 27.4.1960 pohjoisosassa Uttaraditissa mitattu 44,5 astetta. Maa onkin suomalaiselle matkailijalle kesäinen kaikilla vuodenajoilla. Ilma on aina lämmin tai useasti jopa kuuma. Vuodenajat voidaan jakaa kolmeen. Thaimaa on kuitenkin iso ja kelit ajoittuvat hieman eri aikoihin eri paikoissa. Esimerkiksi kostea kausi on Koh Samuin saaristossa vasta syys-joulukuussa, mutta muualle sateet ajoittuvat kesä-lokakuulle. Ei olekaan vain yhtä hyvää aikaa, jolloin olisi parasta matkustaa ylipäätän Aasiaan. 

Lisäksi moni suomalainen valitsee matkustusajankohdan sen perusteella milloin voi ja haluaa olla Suomen talvea paossa jossakin. Siksi minäkin olen Thaimaassa talvisin, koska pidän Suomen kesästä. Ehkä eniten sen luonnon tuoksuista ja aamukasteesta, joita en ole Aasiassa juuri kokenut. 

Nyt, maaliskuun puolen välin lämpömittarini Jomtien-Pattayalla näyttää päivisin usein 35 astetta. Samaa sanovat somemaailman säätiedotukset ja lisäävät perään, että tuntuu kuin 41°. Kun aamuisin teen kolmenvartin kävelyni, pieni pyyhe tai puuvillakankainen rätti on hyvä varuste olkalaukkuni kupeessa.

Vaikken voi millään muotoa elvistellä kävelyilläni tai liikunnoillani muutenkaan, olen hyvilläni aamulenkeistäni kaikkine oheistoimintoineen ja virikkeineen. Onhan se kuitenkin yhteensä matkana kuin olisin kävellyt kesäkodistani Tyrnävälle viemään kukkasen isovanhempieni haudalle. Ja tuonut junassa Tuusulaan paluukuormassa repussani pussin seudun kuulua kevytperunaa. 

Mihin käytän Thaimaan bahtejani

Raha-asioita voi pyöritellä monin tavoin. Nyt pyörittelen kirjoituksessa talouttani neljän, viiden kuukauden ajalta Thaimaassa, joka lähenee loppuaan ja edessä on pian Suomen kesä. Koska puhun bahteista, niin euroiksi ne hieman oikaisten voi kääntää niin, että 100 bahtilla saa tällä hetkellä vajaat 3 euroa. Joskus samalla määrällä on saanut 5 euroa. 

Sillä voi ostaa monessa paikassa hyvän thaiaterian juomineen tai vaikkapa kolme litraa polttoainetta Päiviksen ja minun pikku skootteriin. Niitä suomalaiset sanovat jostain syystä mopoiksi ja mopotakseiksi. Paikalliset puhuvat oikeaoppisemmin motorbikeista.

En ole törsäillyt, mutta en nuukaillutkaan. Vaikka lasken mukaan puolet Thaikotimme yhtiövastikkeesta, sähköt, vedet ja pesulakulut, siivoukset, skootterin vakuutukset ja katsastuksen, polttoaineet sekä pikku korjaukset, ei lentolippuineen ja takseineen rahaa kulu 1000 euroa kuukaudessa. Vaikka maksoin viisumin lisäksi agenteille ja thaiavulle parista sen pidennyksestä noin 9000 bahtia, ostin silmälasit 7000 bahtilla ja jotain vaatteitakin ynnä muuta.

Kerran viikossa olen käynyt ystäväporukassa lavataksilla armeijan Sai Keaw-rannalla, johon menee luonnonsuojelumaksuineen 200-300 bahtia kerta. Viikottainen saunareissu kuumine ja kylmine altaineen on samassa hintaluokassa. Kalastus-/uimamatkankin teimme kirkkaisiin vesiin vuokraamalla koko aluksen.

Syön myös oikeastaan aina aamupalat sekä päivälliset ulkona, mutta jääkaapissa on iltoja ja öitä varten muutakin kuin valo. On juustoa, leipää, hedelmiä, jugurttia, alkoholitonta olutta ja kivennäisvettä tuoremehuineen ynnä muuta. Koirille, linnuille ja nykyisin myös parille kissalle on omat makupalansa ja purtavansa.

Monena päivänä annan muuten vain heille, joilla näyttäisi olevan minua vähemmän 50-100 bahtia. Joskus annan lapselle tai lapsille 5-10 bahtin kolikot. He kiittävät kauniisti laittamalla kätensä yhteen ja äiti, joskus isäkin hymyilee vieressä. Ja minä jälleen mielikuvittelen, kuinka lapset menevät kauppaan vanhempiensa kanssa ja ostavat itselleen jotain pientä vanhan farangin antamilla kolikoilla. 

Keitä paikallisia minun vaatimaton matkakassani sitten hyödyttää? Polttoainetta voisin ostaa katujen varrelta pulloista, mutta käytän asemia. Ne bahtit tai ainakin osa saattaa mennä sinne, missä niitä olisi muutenkin. Tosin polttoaineasemienkin ylläpito lienee yksityisyrittäjillä, kuten ehkä 7-Elevenienkin, joita silloin tällöin katoaakin katukuvasta. Ruokapaikoista käytän myös Kakkoskadun Kissiä. Muuten minusta hyötyvät eniten syömisen osalta perheiden pitämät pienet ruokapaikat.

Yksi ulkomaalaisten tekemä asia on, josta ei paljon puhuta, mutta mitä arvostan suuresti. Ne ovat farangien naisystävilleen/vaimoilleen perustamat tai ainakin maksamat työpaikat tai yritykset. Niitä voivat olla pesulat, leipomot, torimyymälät, rantatuolipaikat ja niin edelleen. Joskus onkin niin, että pariskunnan pieni business tarvitsee jatkuvaa sponsorointia pysyäkseen edes osin omilla jaloillaan.

Turismi on merkittävä tulonlähde ja leipäpuu monelle paikalliselle, mutta me ulkomaalaiset olemme muutakin. Vaikka suomalaisia ei määrällisesti paljon olekaan, olemme laumasieluja ja hakeudumme toistemme seuraan. Niinpä joku paikallinen kerää aurinkovarjojensa alle suomalaisia, toinen saksalaisia, kolmas brittejä ja niin edelleen. Näin on myös saunojen sekä ravintoloiden laita.

Koen olevani yksi pieni palanen, joka osaltani pyöritän jonkun paikallisen perheen arkea. Palkkioksi saan hyvän mielen ja palvelut sekä ystävällisen kohtelun. He ovat kuin ystäviä. Ehkä he sitä ovatkin ja muistavat minut vuodesta toiseen kuten katujen koiratkin. Ensi reissulla etsin sattumanvaraisen varpaankynsieni leikkaajan paikalle lempimanikyristin.

Onko luetulla väliä?

Eilen pohdin onko luetulla väliä tai peräti merkitystä lukijan elämään. Kirjoitin Don Quijotesta, Aleksin Kiven Seitsemästä veljeksestä sekä Urho Kaleva Kekkosen mielipiteen "surkean hahmon ritarista" ja sen kirjoittajasta.

Päivällä tein asiasta henkilökohtaisemman, että entäpä itse? Jos 60-luvulla ikäiseni pojat saivat hyppysiinsä sen ajan erotiikkalehden, Jallun tai Kallen, luettiin niitä salaa ja piilotettiin päiväksi patjan alle tai muuhun sopivaan paikkaan. Ehkä mielessä oli, että vanhempien mielestä ammennamme lehtien sivuilta jotain sopimatonta 🤣. Muistelen myös ainakin Ratto-lehteä aikuisillekin mainostetun niin, että "huomiota herättämättä kotiin kirjekuoressa". 

Eräs nimerkki kirjoitti aiheesta näin: "Me kolme 11–12-vuotiasta pojankloppia löysimme vanhan Kallen urheiluseuran paperinkeräyslootasta. Kukaan ei uskaltanut viedä lehteä kotiinsa, joten rakensimme majan metsään. Vuorasimme havukodan vielä muovilla, ettei lehtemme kastuisi. Joka päivä koulun jälkeen riensimme majalle Kallea tiiraamaan ja joka päivä se oli kuin uusi ja ihmeellinen. Keskiaukeamalla oli varttuneempi nainen alasti. Otsikko oli: ’Oletko kyllästynyt tytönhupakoihin? Sonja on kuin sinua varten’. Eräänä päivänä majalle mennessämme huomasimme, että isommat pojat olivat rikkoneet majamme, ja vieneet kallisarvoisen Kallemme mukanaan. Suru oli suuri. Sinne meni Sonja, vaikka hän oli kuin minua varten.”

En tiedä lukivatko tytöt mitään salaa, mutta moni kirjoitti hyvin salaista päiväkirjaa. Siinä oli usein pieni lukkokin. Ehkä ensimmäiset lehdistä tai kirjoista tulleet sankarit, joihin samaistuin olivat lännenlehtiä. Usein sarjakuvasellaisia. Olin Pecos Bill, Tex Willer ja Morgan Kane, mutta myös viidakon Tarzan. Kun vartuin, minusta tuli yksityisetsivä ja olin Nick Carter, Larry Kent tai joku muu. Elokuvateattereiden James Bond en ollut koskaan enkä myöskään sotasankari, vaikka sotakirjat ja -elokuvat maistuivatkin. Aivan oma lukunsa olivat tarinat Elvis Presleystä, Paul Ankasta ja Fabianista. Aku Ankan sivuilta en itseäni löytänyt. 

Muistan myös ajan, jolloin minua ei kiinnostanut kirjoittajan persoona. Iän myötä sekin on muuttunut. Vaikka Aleksis Kivi ei ole kirjailijani ollutkaan, jonkun kerran olen ajatellut kansalliskirjailijamme elämää kotikunnassani, hänen haudallaan Tuusulan Kirkkotiellä ja kuolinmökillään Rantatiellä. Sillä on synkkä historia. Aleksiksen veli ja hänen vaimonsa surmatiin siellä, eikä tekijää koskaan varmuudella löydetty. Muistelen myös kirjailijan veljen ensimmäisen vaimon lyöneen päänsä mökin saunanpataan ja kuolleen siihen paikkaan.

Ernest Hemingwayn kodissakin Floridassa olen käynyt elämässä hänen elämäänsä. Siellä kissojen keskellä ajattelin, että mikä sai miehen päättämään päivänsä, kun muistelin hänen isänsä tehneen samoin. Taisipa yhden Ernestin pojankin kuolemaan liittyä jotain hämärää.

Sosiaalinen perimä onkin oma mystinen juttunsa, mutta myös kirjoitetulla on suurempi vaikutus elämiimme kuin osaamme ajatella. Yksi suurista kysymyksistä onkin miksi minusta tuli sellainen tai tällainen? Entä ajattelenko elämästäni ja sen perimmäisistä kysymyksistä samoin kuin esimerkiksi henkirikoksen tehnyt sellissään? Tai miksi toista kiinnostaa erilaiset kirjat ja kirjoitukset kuin toista?

Ehkä minussa asuu pikku kotipsykologi nykyisin, kun olen kiinnostunut kirjan kirjoittajan persoonasta ja elämästä. Elän kirjoitettua osin hänen persoonansa kautta ja läpi. Ehkä juuri siitä syystä tällä hetkellä lukemisena oleva Veikko Ennala lumosi aikoinaan minut. Hän ei ollut valkoisissa kengissään kuten muut. Puhelintakin hän piti päällä kerralla vain minuutin, jos oli kirjeitse sovittu, että vaikkapa Hymylehden omistaja Urpo Lahtinen soittaa silloin. Minuutin myöhästyminen riitti, että oli sovittava uusi soittoaika. 

Don Quijote, Seitsemän veljestä ja Kekkonen

Eilen vein Jomtienin rannalle kaverilleni hankkimani kahdet, metalliset syömäpuikot lusikoiden kanssa. Sanoi kuljettavansa ne Suomeen metsämieskavereittensa ja kai muidenkin ihmeteltäviksi. Itse hipsin vastaavasti parinkymmenen kilometrin päähän Bangsarayn rannalle uimaan sekä katsomaan rantapyyhkeen päältä merta ja aistimaan paikallisten rantaelämää. 

Kun vesi oli tulevan täyden kuun vuoksi kaukana ja ranta matalaa, niin uimisen sijaan ihmettelin vain aikani kuluksi maailman menoa, joka sanoina jäi mieleen, sillä luin edellisyönä Veikko Ennalan kirjaa. Hän piti Maailman meno -palstaa Hymylehdessä. Innostuin pohtimaan onkohan kuinkakin paljon ylipäätään kirjoitetulla ja kirjojen sisällöillä merkitystä lukijoihin ja syöksyin sosiaalisen median saloihin ottamaan asiasta selvää. Siellä törmäsin ehkä maailman myydyinpään kirjaan, joka on julkaistu neljäsataa vuotta sitten. Espanjalaisen Miguel de Cervantesin Don Quijotea on myyty 500 miljoonaa kappaletta.

Köyhä maalaishidalgo Alfonso Quijano menettää siinä järkensä liikaa ritariromaaneja ahmittuaan ja päättää lähteä maailmalle taistelemaan vääryyttä vastaan ja puolustamaan sorrettuja ratsastaen vanhalla kaakillaan Rosinantella. Hän valitsee nimekseen don Quijote Manchalainen ja pukeutuu ruosteiseen haarniskaan. Aseenkantajakseen hän ottaa pelkurimaisen, viekkaan Sancho Panzan, joka nimittää isäntäänsä ”surkean hahmon ritariksi”.

Kirja on toiminut Aleksis Kiven innoittajana hänen kirjoittaessaan Seitsemää veljestä. Siitä voi kukin tehdä halutessaan mieleisensä arvion Don Quijoten merkityksestä seitsemän veljeksen hahmoihin ja tekoihin. Voi lukea vaikka ensin molemmat teokset 😂.

Mutta ei siinä kaikki, vaan Urho Kekkosellakin on ollut ajatuksia tästä surkean hahmon ritarista. Entinen presidenttimme kirjoitti 1953 kirjasta näin ollessani 3-vuotias: "Cervantes itse oli elämässään monia vastoinkäymisiä kohdannut maailman murjoma mies. Mutta hän kykeni muuttamaan katkerat elämänkokemuksensa korkeaksi taiteeksi, jossa suuri suvaitseva huumori kohoaa verrattomalle tasolle. Tämä ei ole huumoria leikinlaskun takia, tämä ei ole pelkkää komiikkaa, vaan tässä esitetään huumorin kaikki kultaavassa valaistuksessa sellaisen aatteelleen uskollisen yksinäisen miehen kokemukset mainioissa seikkailuissa, joissa jokapäiväisen elämän kovat realiteetit alituisesti törmäävät hupsuttelevaa ihanteellisuutta vastaan ja säälimättömällä kädellä rusikoivat sitä.

Kirjailijan esitystapa kertomuksen etenemisen mukana saa yhä enemmän ja enemmän lämpöä ja tuo hullu hidalgo saa yhä suuremmassa määrin sympatiamme osakseen. Johtuuko se kenties siitä, että me kukin, kuten eräs kirjallisuuden tutkija on sanonut, olemme vuorollamme Don Quijote ja Sancho Panza, että meissä kussakin käydään samaa ikuista taistelua absoluuttisen, ehdottoman ihanteellisuuden ja arkielämän väistämättömien realiteettien välillä ja että me yhtenä ikäkautena käymme nukkumaan Don Quijotena, mutta toisena ikäkautena heräämme Sancho Panzana.

Joka tämän tuntee ja uskaltaa tunnustaa, hän vasta täysin mitoin voi nauttia tästä kirjasta, jossa on niin runsaasti mielikuvituksen rajua leikkiä, jossa hyvyys ja inhimillisyys tulevat niin kauniisti kuvatuiksi ja jossa suuri, valloittava huumori johtaa meidät humaanisen elämänkäsityksen kunnioittamiseen, sillä ei ole humaanisuutta ilman huumoria."

Kesä tulee ja aion olla siinä mukana

Suomessa pesii useita Aasiassa talvehtivia lintulajeja. Näiden kaakkomuuttajien muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista ei kuitenkaan tiedetä juuri mitään. Kultasirkku muuttaa esimerkiksi Afrikan lisäksi Aasiaan ja linnusta on Suomessa ollut vain muutama havainto. Viimeinen tilastoitu pesintä saattaa olla vuodelta 2005. Tosin tietoni on viiden vuoden takaa. Reitin toisessa päässä niitä sen sijaan tarttuu ihmisten asettamiin verkkoihin ja muihin pyydyksiin satoja tuhansia vuodessa 😢. 

Aikani kuluksi mielikuvittelen tälläkin asialla Jokilaaksossa, kesäisellä laiturilla. Saatan kysyä joltakin livertäjältä, että nähtiinkö talvella Jomtienilla? Ja jatkan, että pääsitkö lentämään Venäjän yli, kun minulta oli ilmatila suljettu ja tuli reippaan tuhannen kilometrin lisämatka? Minähän kuljen samoilla huudeilla, vaikkakin lintujen aikatauluja ja -reittejä säätelevät muut syyt kuin Covid-19 tai Ukrainan sota.

Viimeisestä lentoni, toisen kerran muutoksesta sain yöllä ilmoituksen ja olin sen myös saman tien mokata. Sillä kelloajan lisäksi myös vuorokausi oli vaihtunut, jonka huomasin vahingossa. Sieluni silmin ehdin jo nähdä itseni vuorokauden myöhässä hortoilemassa terminaalin käytävillä.

Hyvää asiassa oli, että nyt saatan päästä Suvarnabhumin lentokentälle taksikyydin sijaan Jomtienilta linja-autolla. Maksaakin vain kymmenesosan ja niillä kulkemisessa on joskus joustoakin. Kerren tulin kentälle yöllä, mutta viimeinen bussi oli tupaten täynnä. Väänsin kasvoilleni köyhän, ykkössäälittävän ilmeen ja kuinka ollakaan, kuljettaja sanoi, että okei, jos istut keskikäytävän lattialla. Joten istuin ihmisten jaloissa puolitoistatuntisen ja olin kiitollinen. Maksoin pyytämättä extrapaikasta tuplahinnankin, ehkä viitisen euroa.

Mielestäni taksit lasketaan joukko- tai ainakin julkisen liikenteen välineisiin. Kun Pattayalla niputan samaan niin sanotut mopo- ja lavataksit reitteineen ja ilman sekä Bolt-tilausjärjestelmän, on kulkeminen Jomtienilla todella sujuvaa ja halpaakin. Valitsemani kulkuväline ja -tapa tulee tarvittaessa sinne minne tahdon ja ilmoittaa matkan hinnankin etukäteen. Valinnan voin tehdä halutessani sen jälkeen.

Osan yöstä olen unten mailla

Ihmiset kaikkialla lentävät nukkuessaan. Unien maailmasta onkin monenlaisia selityksiä. Tässä linkki yhteen mukavaan, aamuisin ilmestyvän iltalehden juttuun: 

https://www.iltalehti.fi/elintavat/a/201709132200389729

Viime yönä Thaimaan taivaan alla näin unta, että minut oli valittu Tuusulan kunnanvaltuutetuksi. Ohitin lapsuudenystäväni Susanna Valkeapään uudelleenpunnituksessa, sillä valinnat tehtiin äänimäärän sijaan painon perusteella. Vaaka näytti minulle hieman yli 91 ja Susannalle vajaan kilon verran vähemmän 😂😂😂.

Oikeassa lapsuuden elämässäni hän oli pieni, siro ja kaunis. Vanhemmat pitivät kylän kioskia, jossa silloin tällöin oli myymässä jäätelöä Susannan isosisko. Hän oli vielä kauniimpi tai ainakin vanhempi.

Unielämässäni teen joskus vaikeita ja monimutkaisia asioita, jotka ratkon monesti suit'sait. Tosin joskus uni loppuu kesken ja asiakin jää ratkeamatta. Kerran olin pudonnut tai hypännyt lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja kiidin vapaassa pudotuksessa kohti maan pintaa. Juuri ennen törmäystä heräsin. Olin kiitollinen, sillä lentäessäni ajattelin, että tämä saattaa olla viimeinen lentoni, koska maahan törmätessä lähtee henki.

Olin myös helpottunut  heräämisestä ennen sekuntien päässä olevaa kuolemaa, sillä en halunnut päivieni päättyvät. Joskus uneni ovat vastaavasti niin kiehtovia, että haluaisin jatkaa unimaailmassa todellisuuden sijaan. Tapaan ajan läpi kiitäessäni monia muualle lähteneitä; äitini, isäni, siskoni, useita muita sekä joitakin naisia. Nukkuessani rakastan heitä hetken tai ikuisesti.

Joskus uneeni tupsahtaa menneen ajan inhokki, jolle annan kyytiä kelpo lailla. Minulla on jättiläisen voimat, joiden avulla on helppoa laittaa maailmankirjat tai ainakin omat uuteen järjestykseen.

Olen myös nähnyt hyvin surullisia unia kuolemasta tai, että olen tappanut ihmisen ja piilottanut ruumin kallion kupeeseen, ison kuusen juurelle. Arkun pohjalle laitoin kirjeen, jossa tunnustin tekoni ja toivoin sen löytyvän vasta kuolemani jälkeen. Se oli niin todellista, että jälkeenpäin kävelin yhtenä päivänä katsomaan paikkaa, mutten löytänyt kuusta.

Lähes kaikki uneni ovat kuitenkin mukavia, vaikkakin joskus pelottavia. Lapsena näin myös todellisia painajaisia, joista vanhempani yrittivät saada minua hereille laittamalla jälkani kylmää vettä täynnä olevaan pesuvatiin sekä otsalleni kylmän kääreen. Puhumalla koko ajan he toivoivat heräämistäni. Olin joka kerta helpottunut, kun heräsin, isäni, äitini ja ehkä joskus myös siskoni Irmelikin vielä enemmän. Niissä hetkissä koin kuinka paljon he kaikki rakastivat minua.

Vuosikymmenten aikana olen pohtinut uniani monesti, mutten juuri ole oivaltanut niille itselleni kelpaavaa selitystä, vaikka monesti olen löytänyt yhteyden vaikkapa päivän tai lähiajan tapahtumiin.

Tänä aamuna heräsin aamulintujen sirkutukseen ikkunan ollessa auki moskiittoverkon takana ja ajattelin lukemaani Stephen Hawkingin kirjaa maailmankaikkeuden synnystä. Olin luvannut itselleni ja muillekin lukevani sen loppuun, mutta syön sanani ja se jää ainakin tällä erää kesken. En ymmärrä lukemastani sen vertaa, että mielenkiinto säilyisi. Stephenin viimeinen kirja "Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin" on liian iso palanen minulle, joka en käsitä edes sitä mitä päässäni liikuu, kun nukun tai olen hereillä. 

Maksan kosketuksesta

Eilen kirjoitin, etten ole koskaan yrittänyt ostaa miehen ja naisen välistä rakkautta, mutta joutunut kuitenkin siitä aina lopulta maksamaan sydänsuruina. Sitten kerroin, että ostan välittämistä laittamalla pikkusetelin tai kolikon jonkun tyhjään kuppiin, jotta hän voisi täyttää sen sopalla tai riisillä. Oikeastaan en ehkä osta silloinkaan välittämistä, vaan haluan jakaa tuokion jollekin, jonka elämää en pysty muuttamaan. Tuntuu hyvältä antaa ja saada hyvä hetki, jota kukaan ei enää sen jälkeen voi ottaa kummaltakaan pois.

Joskus Flory Mae leikkasi kynteni koska halusi niin tehdä. Thaimaan matkalla olen nyt myös ostanut varpaiden kynsien leikkuun. Syy ei ole kasvaneet kynnet, vaan iso vatsa. Tarvitsisin leikkuriin jatkovarret, jotta voisin operoida kynteni luonnikkaasti itse.

Olen myös huomannut, että joskus ihmisten tekemisien kylkiäisinä tulee kosketus ja läheisyys. Minulle on miellyttävämpää, että antaja on silloin nainen, on se epätasa-arvoa tai ei. Sama havainto on hammaslääkäristä ja muusta lääkäristä tai sairaanhoitajasta. Koronarokotteetkin oli mukavampi ottaa vastaan naiselta, tukanleikkuusta puhumattakaan. 

Voin sanoa, että minulla on läheisyyden kaipuu. Mieleni on välillä murheellinen, kun olen menettänyt fyysisen ja henkisen kosketuksen joihinkin ihmisiin, jotka ovat minulle tärkeitä eri syistä. Ehkä osittain sen vuoksi pidän erityisesti koirista. Oli hellyttävää eilen käydä tapaamassa aikoinaan Päiviksen kanssa pelastamaamme Sweetheart-koiraa, josta olen kirjoittanut monesti. Se elää lenksuvin jaloin onnellisena mopotaksiasemalla, jonka se valitsi kodikseen ja jonka väki otti yhteisöönsä 7-Elevenin edessä.

Kun se näki minut yli kahden vuoden jälkeen, oli tapahtuma sille kuin eilinen sen tervehtiessä häntä huiskuen. Eläimen kiintymyksestä ihmiseen olisi meillä paljonkin opittavaa. Kerran luotua yhteyttä, ei koira hevin katkaise.

Aika- ja joku muukin käsitys on niillä joskus kummallinen. Kun Päivis Niilo-koiran ollessa Jokilaaksossa kävi viemässä roskapussin ulos, oli vastaaotto kuin vuosien eron jälkeen hänen tullessa takaisin minuutin kuluttua. Vaikka Niilo seurasi koko ajan lasien takaa kulkemista jäteastialle ja takaisin.

Elän, siis olen...

Hieman mukaillen mainio riimittäjä Juice Leskinen lauloi: "Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen. Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen. Yksinäisyys sydämessä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy. Siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on sen syy.

Yksinäisyys joskus siihen hermostun. Halki aavikon jäisen rämmin kunnes havahdun. Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään."

Löydän laulusta, kuten monesta muustakin itseni, joskaan en katkeruutta. Ehkä siksi, että elämä on ollut hyvä, vaikka aina tuntuu jotain puuttuvan. Eilenkin huomasin, että minulla ei ole kiinalaisia syömäpuikkoja eikä samaan sarjaan kuuluvaa lusikkaa. Joten ostin. Ne maksoivat 30 bahtia eli alle euron. Näin sain siirrettyä ongelman toiseen paikkaan, sillä nyt puikoilla syömisen opettelu ei ole kiinni välineistä. 

Ostan myös välittämistä, sillä annan vähistäni silloin tällöin hieman ihmisille, joiden riisikuppi on tyhjempi kuin omani. Mutta miehen ja naisen välistä rakkautta en ole koskaan yrittänyt ostaa, vaikka siitäkin olen maksanut monesti. Useimmiten monina hyvinä hetkinä ja vuosina, mutta lopulta aina sydänsuruina.

Rakkaudella on hintansa, jonka olen kokenut yksin tähtitaivaan tai peiton alla sekä läheisteni ja rakkaiden eläinteni haudoilla kyynelten virratessa pitkin poskiani. Olen syvästi kiitollinen, että voin niin kokea ja osaan itkeä, sillä tiedän sen olevan välittämisen hinta.

Ehkä yksi päivieni tärkeimmistä tekemisistä on nykyisin sosiaalinen media, tutut sekä tuntemattomat siellä, kommunikointi heidän kanssaan ja kirjoittaminen ylipäätään. Joskus sen aloittaminen tuntuu hankalalta, muttei koskaan vastenmieliseltä. Blogeja ja työpäiväkirjoja olenkin tehnyt vuosikymmeniä, joissa on paljon enemmän kirjaimia kuin raamattu ja koraani kannesta kanteen. Lienevät maailman luetuimpia kirjoja.

Toisin on tekstieni laita, vaikka niitäkin on luettu miljoonaa kertaa. Mutta kirjoittaisin, vaikkei kukaan lukisi, sillä pidän kirjoittamisesta. Olen hyvillänikin jokaisesta palautteesta ja mieltäni hivelee, kun koen kehittyväni tekstin tekijänä, vaikka olen elämäni ilta- tai iltapäivän auringossa.

Toistan myös itseäni koska en muista mitä olen sanonut tai siksi, että haluan niin tehdä. Tekemisiäni muutenkin ohjaa vain harvoin järki tai järkevyys. Sen tilalla on tunne ja kirjoitan myös usein miltä tuntuu. Kun vuosien aikana on kymmenen kertaa tuntunut samalta tai lähes, saatan laittaa sen sanoiksi yhtä monta kertaa.

Luulen, että toisinaan yksinäisellä taipaleellani on muitakin kanssakulkijoita. Jotka pitävät olkani takana nykyisin kurkkivaa masennusta loitolla tai ainakin aisoissa. Ehkä merkittävin matkakumppani on yhä palava uskoni huomiseen. En kysy aamuauringolta tai sadepäivältä mitä niillä on tarjottavana, vaan kysyn itseltäni mitä minulla on tänään tarjottavana elämälle. Kuljen mieli avoinna, sillä aina jotain takkiin tarttuu.  Vaikkei olisi edes takkia yllä tai käännettäväksi 😂.

Leppoistaminen

Kokoaikaisestakin leppoistamisesta saa rahallisen korvauksen. Minulle sen maksaa Ilmarinen. Jotkut sanovat sitä eläkkeeksi. Olen ollut osa- ja kokoaikainen joutenolija 14 vuotta ja laskelmieni mukaan Ilmarinen makselee edelleen takaisin vielä jonkun aikaa sille ilman korkoa, valtion pakottamana lainaamiani rahoja. Kun olen omani saanut, siirrän käteni kokonaan Ilmarisen taskuun ja ryhdyn päätoimiseksi yhteiskunnan elätiksi.

Ilmarinen sopii siihen tehtävään oikein hyvin, sillä ollaan mytologian juuriltamme vähän kuin sukulaisia. Molemmet Kalevalan Kalevan poikia, Soini ja Ilmarinen siis. Kaikkiaan meitä oli tusinan verran, joukossa Kullervo, Oikarinen, Väinämöinen ja Lemminkäinen. Joten yhdeksi leppoistamispaikakseni sopii hyvin Soinin velipoika-Lemminkäisen ranta Siaminlahdella. 

Jouten ollessa yksi tehtävä päivässä on melkein liikaa. Olenkin pyrkinyt siihen, että minulla olisi vain asioita, jotka on hoidettava kahden viikon sisällä. En myöskään tee enää mitään saadakseni rahaa. Kerran tai pari yritinkin etsiä rannekelloa, jossa ei olisi tunti-, minuutti- eikä sekuntiviisareita, vaan ainoastaan viikonpäivänäyttö. Se riittäisi hyvin, sillä siitä näkisin milloin paperinen Aku Ankka kolahtaa postilaatikkoon.

Joka tapauksessa vuorokausirytmini on aivan sekaisin, jos siinä edes rytmiä on. Valvon kun valvottaa ja nukun kun nukuttaa. Pimeimmän ajan hetkeen olen löytänyt uuden toiminnan, joka virkistää lisää, mutta ei silti kestä päivänvaloa. Kuten eivät kaikki muutkaan toilailuni. Käyn nykyisin usein öisin nakuna pulahtamassa kuvan rantamme altaassa, kun muut nukkuvat. Matkaa kertyy olohuoneesta viisi metriä.

Viimein saivat myös kilometrin mittaisen altaan merirosvolaivan liukumäet kuntoon, jonka luulen lisänneen varsinkin viikonlopun lapsiperheiden määrää. Oletukseni on, että myös thaimaalaiset ostivat aikoinaan Seven Seasista sijoitusasuntoja vuokratakseen niitä turisteille. Sitä paitsi 51 % pitää osakekannasta olla thaiomistuksessa. Kun farangit puuttuvat, ovat paikalliset oppineet käyttämään asuntoja itse ehkä vähän samaan tapaan kuin suomalaiset kesämökkejään. 

Meidän, siis vähän minunkin Thaikoti on varmasti yksi Jomtienin parhaista. Tai sitä se on minulle ja varmasti myös Päivikselle. Tietysti sekin on makuasia. Monesti viihdyn Thaikotona päivätolkulla enkä käy muualla kuin syömässä, sillä vain harvoin lounastan kotonani. Siitä osoituksena on, että tällä kertaa kesti yli kolme kuukautta ennen kuin sain roudattua itseni kukkulan toiselle puolelle Pattayalle. Vaikka Honda Zoomer on pihalla eivätkä muutkaan kulkuneuvot kaukana.

Siellä sitten ihmettelin BIG C Extran käytävillä mitä minä täällä teen. Kaukana takana taitavat pysyvästi olla ajat, jolloin viihdyin Stockmannin tai muissa maailman tavarataloissa. Sen verran ryhdistäydyin, että söin varsin tavanomaisen possun leikkeen ravintola Santa Fessä. Hyvää sekin oli ja tänään joku aamulenkkini koira saa sen luut. 

Takaisin ajoin Walking Streetin läpi, joka on lähes autio. Kuin aavekaupunki, jossa joku yrittää silti pitää paikkaansa auki tai palvelujaan tarjolla. Poissa olivat vilkuttavat, iloisen näköiset tytöt ja pojat ja poissa olivat ravintoloiden sekä vaatturiliikkeiden sisäänheittäjät. Alakuloa lisäsi jo vuosia kesken olleet laiturirakenteet ja vielä kauemmin valmistumistaan odottanut rannan massiivinen condo- tai hotellirakennus.

Mutta rannalla varjojen alla ja kaduilla oli pöhinää, joten usko huomiseen on tallessa. Ja miksei olisi, sillä niin kauan kuin on elämää, on myös huominen ja ensi vuosikin. 

Jomtien, Dongtan ja Pattaya beachit

Jomtien on Pattayan yksi kaupunginosa. Välissä on korkea mäki, jota monet sanovat Buddhavuoreksi tai Buddha Hilliksi. Sen laella on Bid Buddha Temple, näkemisen ja kokemisen arvoinen. Korkealla meren yläpuolella, puiden siimeksessä, lähes hiljaisuudessa ilmakin tuntuu raikkaammalta.

Jomtienin ja Pattayan välissä on muutakin. Muun muassa Pattaya Suomi-Seura, joka ei enää kuulu Suomi-Seurojen suureen perheeseen. Se oli minulle yllätys, joskin olin ihmetellyt, kun ei enää ole näkynyt jäsenkirjeitä eikä keskusliiton myöntämiä järjestöavustuksia. Eikä uusia, suomalaisia kirjojakaan, joita saimme vuosittain 20 kappaletta Pattaya Suomi-Seuran jäsenistön luettavaksi. Itsekin toin niitä monesti Päiviksen kanssa Suomesta. Seuramme sai keskusjärjestöltä myös avustuksia useamman kerran, yhteensä enemmän kuin 1000 euroa, vaikka vuosikokouksessa toisin informoitiin.

Eroamisen syyksi kerrottiin, että "kallista emmekä saa sieltä mitään". Jäsenmaksu meille olisi ollut alle 200 euroa vuosi. Monta kertaa ollessani Pattaya Suomi-Seuran toiminnassa aktiivisesti mukana ja edelleenkin puhun sen puolesta, että jäsenillä on Seuralle paljon annettavaa, joka on yhtä tärkeää kuin mitä yhdistys voi tarjota jäsenilleen.

Olisi hyvä kaikille seudun suomalaisille, jos Pattaya Suomi-Seurakin ajattelisi samoin entisestä keskusliitostaan. Että se tarvitsee jokaista jäsentään. Pattayan seudulla olisikin nyt ja aina Suomi-Seuran jäsenyhdistykselle tilaa suomalaisen saunan lisäksi. Se on oikeastaan vähän häpeällistä, että näin ei ole, molempien puutteiden osalta. 

Vuosikokouksessa huomasin, että se ei ole nykyisin yhdistyksen linjan mukaista, vaikka moni maksaa jäsenmaksunsa ensisijaisesti tukeakseen arvokasta toimintaa, minäkin nykyisin. Ajattelematta niinkään sitä mitä Seuralta saa tai saako mitään. Tärkeästä työstä muistuttaa tasavallan presidenttimme vuosittaisessa puheessaan ulkosuomalaisille.

Keskusliittona Suomi-Seura ry on maailmalla olevien, sinne lähtevien ja sieltä palaavien suomalaisten etu-, asiantuntija- ja palvelujärjestö. Suomi-Seuralla on jäsenyhteisöjä kaikkialla maailmassa, yhteensä 284 yhteisöä 37 eri maassa. Mukana on monenlaisia Suomi-yhteisöjä, joissa on väkeä vauvasta vaariin.

Jomtien ja Pattaya Beachin väliin mahtuu myös Dongtan Beach. Luulen sen alkavan Jomtienin poliisiboksilta, jota moni sanoo Hyrsylän mutkaksi ja jatkuvan kohti Pattayan keskustaa niin pitkälle kuin hiekkarantaa myöten voi maitse kulkea.

Aurinkovarjojen lomassa, palmupuiden alla on monenlaista toimintaa. Nyt hiljaisempaa enkä ole nähnyt petankin pelaajia, kuten en kuorolaulajiakaan. Muistelen kyllä suomalaistenkin laulaneen rannalla ainakin joululauluja. Erilaisia "venyttelyryhmiäkin" olen siellä nähnyt, kuten myös pelattavan lentopalloa. Ehkä Päiviskin osallistui aamuvoimisteluun jonkun opin mukaan aikoinaan aamuisin. 

Ranta on myös eräänlainen hyväksymisen tai ainakin suvaitsevaisuuden paikka. Siellä liehuvat sateenkaariliput maiden lippujen joukossa ja sinne mahtuvat kaikki rannan käyttäjät hierojasta hierojaan ja ladyboysta heteroon.

Kaikkinensa ranta on täynnä elämää aamusta iltaan ja joskus yöhön saakka. Juhlapäivinä näkee sielläkin monenlaista seremoniaa ja traditiota, joista en juuri tiedä mitään. Välillä illalla ihmettelen taivaalle lähteviä, ihmisten tekemiä tulisia mitä symboloivatkaan ja joskus ihmettelen jotain samantapaista, kun pienet, palavat lautat loittonevat aaltojen mukana yöhön ja pimeälle ulapalle.

Elämä on...

Eilen jaoin Facebook-sivuillani videon pätkän, joka kertoi ensimmäisestä vaimostani. Ehkä halusin muistella Liisaa siksikin, että hänen kuolemastaan tulee ensi kuussa kymmenen vuotta. Olen hyvilläni, että niin tein, sillä palautteen perusteella häntä halusivat muistella myös yhteiset ystävämme.

Menneiden muisteleminen kuljettaa minut usein vuosien ja vuosikymmenten taakse ja sinne jumiudun. Enkä pääse takaisin tähän päivään tai huomiseen kuin käymällä läpi korvien välini valloittaneen menneisyyden. Kuvat, elävätkin, kuten kirjoituksetkin tuovat mieleni maailmasta aina jotain uutta ja joskus niin arkaakin, etten ole pystynyt siitä kertomaan. Välillä en kuitenkaan pääse muistojeni eilisestä ylös ellen puhu jollekin.

Sanotaan, että iloisen klovnin naamarin takana on usein surullinen ihminen, joka piilottaa sisimpänsä pellen kaavun sisään. Hän on kuin minä, jonka pitää olla esillä suuna sekä päänä ja yrittää olla hauska. Mutta sydämessäni elän yksin ja olen edelleen lättänenäinen kapiaisen kakara, joka harvoin olin kuten muut, vaikka sitä niin kovasti tahdoin. 

Joillekin olen jankuttamiseen saakka halunnut selittää mikä minussa on vialla. Mutta kuinka sen voisin sanoa, jos en ymmärrä sitä itsekään? Nykyisin vain harvoin lähelläni on joku kenelle voisin edes yrittää puhua pienuudestani, outoudestani, joten puhun kaikille, siis kirjoitan julkisesti. Liisaa ja Päivistä muistellessani kerron jotain hyvin pientä ja arkaa itsestäni Irinan "Hiljaisuus" laulun sanoin:

Mä kuulen eteisestä askeleet.

Sä viereen kaadut, tilaa siihen teet.

Et sano sanaakaan, tuijotat mun niskaa vaan

Samalla, kun mä leikin nukkuvaa.

Liian usein kaipaan niitä hetkiä,

Et saisin yksin nukahtaa ja herätä.

Ei tarvis jännittää ja sisintänsä selvittää,

Kun ei sitä ymmärrä itsekään.

Mm, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.

Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.

Ja voi kun se riittäisi sullekin,

Niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin.

Mulle tämä syvä hiljaisuus

On parempi kuin huono valhe uus.

En voi sanoo suoraakaan, et: "Joo, edelleen ahdistaa",

Kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan.

Ja joo, mä tiedän, sun on vaikee ymmärtää.

Haluan sun lähelle, mutten, että kosket.

Ja voi kun se riittäisi sullekin,

Niin tää kaikki vois jatkuu niin kuin ennenkin.

Oo jee, mut hei, ei tää oo helppoo mullekaan.

Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa.

Joo ja mä tiedän, ettet jaksa kovinkaan kauaa,

Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.

Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.

Levolle lasken Luojani...

Tuntemattoman englantilaisen tai amerikkalaisen kirjoittama lasten iltarukous julkaistiin Suomessa ensimmäisen kerran v. 1860 lastenlehdessä Varpunen muodossa: "Levolle laskeun, Luojani, ole armias suojani, sijaltani jos en nousisi, ota taivaaseen tykösi."

Isäni en muista koskaan puhuneen uskosta, joten en tiedä siitä mitään. Sen tiedän, että ollessani lapsi, meilläkin pidettiin jotain seuroja. En muista tehtiinkö niissä muuta kuin laulettiin virsiä tai laulettiinko niitäkään vai jotain aivan muuta. Kai jotain puhuttiinkin.

Sen muistan hyvin, kun äitini istui iltaisin vuoteeni reunalle ja rukoilimme yhdessä aina saman rukouksen. Lapsena ymmärsin sen sanat täysin ja minulla oli täydellinen turva Luojassani. Käsitin hyvin, että suljettuani silmäni ja nukahdettuani voi olla, etten herää aamulla. Silti minulla oli kaikki hyvin. Uskoin herääväni taivaassa, missä Jeesus pitää minusta huolen ja minä vain odotan äitiäni, isääni ja pikkuveljeäni sekä -siskoani. Täydellisen uskoni olen kadottanut. Jos illalla tulee päivieni päättyminen mieleen, on uni saattanut kadota pitkäksi toviksi.

Kun pojaltani kuoli ensimmäinen äiti, hän sanoi ja kysyi: "Jeesus pitää äidistä huolen taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Me teimme sen, Liisa ja minä, hänen toiset vanhempansa, kunnes hän ei enää tarvinnut minua.

Tarvittiin Ukrainan sota ja sieltä elävän kuvan välityksellä pieni poika itkien kertomaan Thaimaan tähtien alle, että vanhemmat ja sisaret jäivät sodan jalkoihin. Silloin käsitin, että monella lapsella on sama, horjumaton ja täydellinen usko. Itse uskoin, vaikken ollut menettänyt mitään. Poikani ja samanikäinen ukrainalainen lapsi uskoivat, vaikka olivat menettäneet tärkeimmän.

Harva pitää itseään maailman napana, vaan uskoo tai haluaa uskoa, että on olemassa jotain ihmistä suurempaa. Vielä harvempi heistä tai meistä puhuu siitä saati kirjoittaa. Ehkä voisi olla hyväksikin kertoa ja ymmärtää omaa ainutlaatuisuuttaan sekä mitättömyyttään.

Maailmassani tunnustava kristitty on aivan yhtä rakastava ja anteeksiantamaton sekä yhtä antelias, kitsas ja ahne kuin kuka tahansa. Itseään suurempaan uskovalla on kuitenkin jotain, jota minulla, lapsenuskoni kadottaneella ei enää ollut. Kun he olivat käyneet laillani läpi kaikki mahdollisuudet, he eivät olleet silti umpikujassa. He painoivat katseensa tai nostivat sen ylös taivaisiin, liittivät kätensä ja huokaisivat, että auta, jos olet olemassa. Tästä osalliseksi halusin päästä takaisin. 

Tänä päivänä ja yönä moni tekee Ukrainassa samoin, sillä heillä ei ole mitään muuta. Käsitän, mutta en silti käsitä. Vaikka sota ei olisikaan Luojan tahto, niin miksi Hän sallii sen kaiken, lastenkin tappamisen? Ehkä minulla on ripaus lapsuuteni täydellisestä uskosta tallessa, joka on rukouksen lisäksi monelle ainut lohtu sodan keskellä. Että jossain on jotain, missä ei ole aikaa, missä olemme onnellisia ja olemme joskus siellä kaikki. 

Sauna

Vanhimmat saunat olivat rakennelmia, joissa oli kuumaksi lämmitettävä huone. Se lämmitettiin tulisijalla, jossa liekit kuumensivat kivikasan. Savu nousi suoraan tilaan, eli kysymyksessä oli savusauna.

Myöhemmin kiviladelma kehittyi muuratuksi kiukaaksi, ilman kiertoa ja savun poistoa varten seinään lisättiin suljettava aukko eli räppänä sekä kattoon puusta tehty hormimainen lakeinen. Saunassa istuttiin lauteilla tai aiemmin riu'uilla kuumien kivien ympärillä. Vettä heitettiin luonnosta kerätyille kiville, jolloin syntyi löylyä eli vesihöyryä. Löylyttelyn ja vilvoittelun jälkeen peseydyttiin samassa tilassa.

Varhaisimpana tunnettuna mainintana suomalaisesta saunasta pidetään kiovalaisessa Nestorin kronikassa olevaa mainintaa Novgorodin pohjoispuolella elävien ihmisten kuumista rakennuksista ja alastomien saunojien tavasta hakata itseään puunoksilla ja kaataa lopuksi päällensä kylmää vettä.

Sauna, joka lienee suomalainen sana, on kulkenut elämässäni mukana koko ajan. Tällä hetkellä puolet vuodesta saunon merikonttisaunassa Tuusulan Jokilaaksossa ja puolet Pattayan seudulla, satunnaisesti siellä täällä muuallakin.

Kun joskus kuuntelen ja osallistun lauteilla tarinointiin, on kansallisuudesta riippumatta yleisin mielipide, että sauna on suomalainen. Luulen myös osan venäläisistä olevan samaa mieltä, vaikka heidänkin saunansa ja kiukaat ovat tunnettuja. Sellainen on muun muassa Mari-Jari Sauna and Spa, joka nimestään huolimatta ei ole suomalaisessa omistuksessa tai ylläpitämä. Sinällään on outoa, että supisuomalaista, yleistä saunaa omistajineen sekä kylmine, kuumine ja uima-altaineen ei liene Jomtien-Pattayan seudulla, vaikka niille olisi selkeä markkinarako.

Näin ajattelen, koska silloin tällöin putkahtaa jonnekin uusi, ulkomaalainen yrittäjä saunoineen. Hieno juttuhan se on ja käytänkin suhteellisen säännöllisesti ehkä puolta tusinaa paikoista. Kaikkiaan sauna-/kylpyläkokonaisuuksia on seudulla ehkä tuplamäärä. Kun siihen lisää condojen ja hotellien saunat, onkin niitä melkoisesti.

Päivä tai muutama tunti vierähtää helposti kylpemisen merkeissä, sillä yleensä on tarjolla muitakin palveluita, hieronnasta ruokaan ja juomaan sekä kuntosalista majoitukseen. Niissä yöpyminen tai pitempi asuminen ei taida olla suomalaisten suosiossa, sillä en ole sellaista tavannut.

Vaikka en olekaan löylyn lyömä enkä lyöjä, pidän saunomisesta. Kun talvikotimme ympäristöön uusi sellainen ilmestyy, käyn sen testaamassa. Johonkin mielistyn ja johonkin en. Kaikissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeastaan itselle mieluisat erottuvat joukosta silloin, kun tekee yksin saunareissuja, jolloin voi valita paikankin ilman kompromisseja. 

Sauna- ja rantapäiviä

Kuukauden tai useammankaan reissun aikana ei ehdi käydä kaikkien Pattayan tai edes Jomtienin varjojen alla, vaikka istuisi joka päivä eri paikassa. Halpaa lystiä tai juotenoloa se kuitenkin on, sillä rantatuoli tai vuoteeksikin taittuva muovi- tai bambudivaani maksaa päiväksi vaikkapa Soda Water juomapullon kanssa muutamasta kymmenestä bahtista reiluun sataan bahtiin, ehkä eurosta kolmeen siis. Toki siellä täällä kilometrien rannalla on välissä niin sanottuja kansanrantoja, joissa päivän löhöily omalla rantamatolla tai ilman ei maksa mitään.

Rantapäiviä itselleni mahtuu viikkoon helposti yksi tai kaksi, joskus enemmänkin, sillä Sai Keaw Beachilla, armeijan rannalla käyn myös mahdollisuuksien mukaan. Suomalaisia kerääntyy usein samoihin paikkoihin, ehkä eniten juttuseuran vuoksi. Yhtä sanotaan Lemminkäisen rannaksi, jossa liehuu asfalttifirman lippu kotoisasti Suomen lipun kanssa. Toinen on Raittiiden ranta, jonka kotimaisia käyttäjiä yhdistää monesti viinaton elämä, jota voi kutsua raittiudeksikin. Kolmas paikka on numero 13, Kaitsun ranta. Sen hyvin mukavan ja auttavaisen thaipariskunnan mies on saanut siis suomalaisen nimen. Thainimeä en tiedäkään. Itse kutsun paikkaa Pirkon rannaksi, sillä ilman häntä paikasta puuttuu paljon. Hän on meidän kaikkien yhteinen sairaanhoitaja, joka auttaa monia monessa, vaikka niillä ei olisi mitään tekemistä terveyden kanssa.

Hän järjestää myös Pirkon päiväretkiä, jolloin huristamme lavataksilla ja kymmenpäisellä joukolla mainitulle armeijan rannalle päiväksi 20 kilometrin päähän. Tänäänkin sinne menemme. Sen lisäksi poimin satunnaisia rantatuolipaikkoja silloin tällöin mausteeksi. Kun esimerkiksi ystäväperhe koirineen tulee Roi Etistä käymään, saatamme istahtaa johonkin uuteen kohtaan, jossa on Kopin(?) ja Rofan helpompi pitää koiriaan myös irti. Sama mies muuten, joka julkaisee videonpätkiä "Arkista elämää Thaimaassa". 

Viikottain käyn saunomassa Seven Seasin kotiyhteisömme saunan lisäksi aina jossain. Eilen kävin ensimmäisen kerran paikassa, jonka nimen jätän mainitsematta nyt siksi, jos joku sen vuoksi avaa klikkaamalla oheisen linkin:  https://youtu.be/p3mbe9FF5h4. Se on ainut tiedossani oleva Jomtienin yleinen kylpylä, josta pääsee mereen uimaan. Ehkä kirjoitan huomenna saunoista jotain.

Maailmankaikkeus ei pyöri maapallon ympärillä eikä ihmisen vuoksi

"Arvelin, että laskelmissani täytyy olla virhe. Vakuutuin kuitenkin siitä, että tulos oli oikea, sillä säteily vastasi täsmälleen tilannetta, jossa tapahtumahorisontin pinta-ala vastaa mustan aukon entropiaa. Entropia eli järjestelmän epäjärjestyksen mitta ilmaistaan yksinkertaisella yhtälöllä, joka kertoo entropian suuruuden horisontin pinta-alan sekä kolmen luonnon perusvakion, valon nopeuden (c), Newtonin gravitaatiovakion (G) ja Planckin vakion (ħ) avulla. Mustan aukon termistä säteilyä kutsutaan nykyisin Hawkingin säteilyksi ja olen ylpeä, että tulin löytäneeksi sen."

Pätkä on kopioitu Hawkingin viimeisestä kirjasta, jonka hän kirjoitti sanojensa mukaan yksinkertaistaen, jotta tavallisen ihmisen olisi helpompaa ymmärtää suuria asioita. En silti ymmärrä, mutta ehkä en olekaan tavallinen ihminen. Sitä ei kyllä ollut 76-vuotiaaksi elänyt Stephenkään, sillä hänelle lääkärit lupasivat elinaikaakin lähes 50 vuotta vähemmän, koska hän sairastui poikkeuksellisen nuorena ALS-tautiin.

Asuessani Keski-Suomessa kävin silloin tällöin Peurungassa, joka oli veteraanien kuntoutuskeskus tai -laitos. Korsuveljesten Kuntoutussäätiö taisi laittaa hankkeen alulle. Silloinen presidenttimme Urho Kekkonen lanseerasi ja antoi Peurungan käyttöön lauseen: "Kaikki syyt mitkä estävät meitä säännöllisesti liikkumasta ovat tekosyitä". Se taitaa olla nykyisen kylpylän seinällä edelleen, tosin sähköisessä muodossa.

Se sopi elämän ohjenuoraksi hyvin myös Stephen Hawkingille, joka lähes kaiken fyysisen liikuntakykynsä menettäneenä lensi erikoisvalmisteisella lentokoneella taivaalle kokemaan painottomuuden tilan. Liikuntakyvytön hän ei ollut silti muutenkaan, sillä elämä ja sen visiot liikkuivat vauhdilla hänen aivoissaan loppuun asti. 

Myös minua kiehtoo samat kysymykset, joskin hänkään ei niihin kaikkiin löytänyt vastausta. Elämänsä ilta-auringossa hän totesi muun muassa, että ehkä jumala on olemassa. Mutta jos oli Matti Nykänen maailman huippu yhdessä asiassa, niin sitä oli myös Stephen Hawking. He jäävät ikiajoiksi tai ainakin pitkäksi aikaa historian kirjoihin.

Sinne jää moni muukin. Yöllä katselin Thaimaan tähtitaivaan alla älylaitteestani pientä ukrainalaista lasta raja-asemalla, joka itkien selitti toimittajille minne äiti ja isä sekä koko perhe oli jäänyt. Hetkeen en keksi toista ihmistä, joka olisi saanut yhtä monta ihmistä vihaamaan itseään ja koko Venäjän kansaa, josta enemmistö näyttää edelleen olevan Putinin takana. Sumutusta ja aivopesua tai ei, vastuunsa on kansallakin. Tähän asti onkin pitänyt paikkansa: "Ei niin suurta härkää, ettei salvaja ole suurempi." Tällä kertaa tai hetkellä kuohinnan hinta ei ole vielä tiedossa. 

Hawkingille jäi epäselväksi onko jumalaa vai ei. Samoin lienee pohjimmiltaan meillä monella. Mutta luen kirjan loppuun ja toivon, että Stephen kertoisi siinä onko ihminen hänen mielestään pohjimmiltaan hyvä vaiko paha. Minulle se on yhtä mielenkiintoinen kysymys kuin maailmankaikkeuden synty. Jos ihminen on hyvä, niin mistä on tullut Putinin pahuus? 

Tonttujen ja henkien maailmat

Suomessa varsinkin maalaistalojen monilla rakennuksilla on omat suojelijatonttunsa tai haltijansa, kuten kotitonttu, saunatonttu, myllytonttu, riihitonttu, aittatonttu, navettatonttu ja tallitonttu. 1800-luvulta alkaen on ollut myös joulutonttuja, jotka asuvat Korvatunturilla.

Varsinkin joulun alla tontut ilmestyvät tarkkailemaan lasten leikkejä ja kaikkien elämää muutenkin. Aikuiset varoittelevat lapsia ja lapset aikuisia, että pitää olla kiltti, sillä tontut raportoivat kaikesta joulupukille. Vaarana on, että pukki ei tule jouluaattona lainkaan tai tuo lahjojen sijaan vain risukimpun. 

Tontut yleensäkin on kuvattu hyväntahtoisiksi olennoiksi, jotka pitävät huolta talon tai muiden rakennusten hyvinvoinnista. Ne vaativat kuitenkin ihmisiltä rauhallista asumista ja kunnioittavaa käytöstä. Loukattuna tonttu saattoi äityä pahanilkiseksi ja vaaralliseksi, minkä vuoksi se pyritään pitämään hyvällä tuulella. Talossa tai saunassa tapahtuneet onnettomuudet sälytettiin usein vihastuneen tontun kontolle.

Henget vastaavasti tuovat thaimaalaisille turvallisuuden tunteen. Yhdysvalloissa asuva kirjailija Pitchaya Sudbanthad muistelee Newsweekille lapsuuttaan Thaimaassa. Opin, ettei henkien talojen lähelle saa mennä eikä niitä tule koskea, sillä henget asuvat siellä. Monet uskovatkin, että tyytyväisinä pidetyt henget pitävät pahantahtoiset kummitukset ja ihmiset loitolla.

Sudbanthadin mukaan tämän isoäidillä oli tapana pyytää henkiä pitämään huolta talosta silloin, kun perhe lähti lomalle. Hengiltä pyydettiin apua myös kadonneiden tavaroiden löytämisessä. Länsimaisesta näkökulmasta lahjat voivat herättää ihmetystä ja tuntua jopa ruoan haaskaukselta. Thaimaalaisille henkimaailma on kuitenkin erittäin tärkeä. Bangkok Postin mukaan kansantarut ja animismi liittyvät Thaimaassa oleellisesti buddhismiin.

Kun paikalliset kävelevät henkien talon ohi, he saattavat painaa kätensä yhteen ja tehdä perinteisen wai-tervehdyksen kumartamalla kevyesti päätään. Tämä on kunnianosoitus henkiä kohtaan. Näin tehdään erityisesti isommilla henkien taloilla, jotka on asetettu yleiselle paikalle lähes pyhätöksi. Moni turisti saattaa ihmetellä, mitä henkien taloon asetellulle ruoalle oikein tapahtuu ja kuinka kauan sen annetaan olla paikoillaan. Osa lahjuksista päätyy varmasti lintujen sekä katukissojen ja -koirien suihin.