Yöllä heräsin jo totuttuun tapaan kahden maissa. Sen jälkeen joskus saan Nukkumatin unitöppösistä kiinni ennen sen lähtöä uuteen Unimaailmaan jossain ja losottelen vielä parituntisen itsekin samoilla huudeilla. Joskus minut herättää jokin muu ja joskus ei mikään tietoinen. Kuuntelen vain radan, lampien ja riispeltojen tuolla puolen dieselveturin yön ääniä sen mennessä vaunuineen jonnekin jostakin. Viime yönä kuuntelin pihassamme myös kujan kattien mouruamista, sillä toissayönä katosi Tricolorin viimeinenkin pentu. Mamma näytti olevan vuorokauden etsimisestä ja suremisesta toivuttuaan sitä mieltä, että uusi erä sitten vaan työn alle. Unen karattua oli Morakotin tuhistessa vieressä hyvää aikaa pohtia vastoin eilistä väittämääni yhdistysten merkitystä minulle ja minulla. Ensimmäisenä poimin Jyväskylän Katulähetyksestä jotain, vaikka siitä on olemassa Markku Leinosen virallisempikin historia. Nyt kirjoittamastani ainakin osan kerroin Markulle, joka ei nähnyt ymmärrettävistä syistä tarpeelliseksi siirtää sitä arvokkaaseen historiikkiin.
Aloittelin päihdetyön Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa, kun Jyväskylä osti Äänekoskelta käytetyt parakit, joita kukaan ei halunnut käyttöön. Paitsi minä, joka esittelin ajatuksen seurakunnan diakoniajohtaja Veijo Pesoselle. Hän sanoi, että yritä Jorma ymmärtää, että päihdetyö ei voi enää laajentua seurakunnassa. Johon minä, että ymmärränhän minä, mutta onneksi sinä voit päättää senkin, että voit myöntää minulle vuoden palkattoman työloman. Näin syntyi Jyväskylän Katulähetykselle Myllyjärven tukiasunnot ja siirryin yhdistyksen ensimmäiseksi opertatiiviseksi johtajaksi.Mutta nälkä kasvoi syödessä sekä osaaminen tekemällä ja olin saanut idean rakentaa tai rakennuttaa asuntoja asunnottomille. Joille kukaan ei halunnut vuokrata ylipäätään yhtään mitään. Kun yhdistyksen kokous käsitteli kerrostalotontin hankintaa, olisi se kaatanut hankkeen, jos kokousta johtanut Osmo Pihlaja olisi päästänyt asian päätöksen. Sen sijaan sain kuukauden aikaa keksiä ratkaisun. Meni yöunet, kunnes muistin pöytälaatikkoon perustamamme Elämän tähden ry:n, sillä halusin tehdä päihdetyötä myös omalla tavallani ilman muiden kahleita. Niinpä syötin katulähetyskentälle tiedon, että "Jorma Soini ei tarvitse enää Katulähetystä, vaan sillä on oma yhdistys hanketta varten." Seuraava kokous päätti yksimielisesti, että "tottakai me teemme asuntoja eikä siihen tarvita mitään Soinin yhdistyksiä."
Elämän tähden oli suorittanut ensimmäisen tärkeän tehtävänsä tekemättä mitään. Mutta ei sen tärkeys siihen loppunut, vaikka yritimme ainoastaan huonolla menestyksellä saada Raha-automaattiyhdistykseltä ja vähän muualtakin apuja toiminnan käynnistämiseksi. Sitten kuoli ensimmäinen ex-vaimoni Liisa ja jouduin luopumaan osuudestani rakkaaseen Syrjäntakasen hirsihuvillaamme. Pesänjaon yhteydessä kävi ilmi, että perijäni ei haluakaan omistaa mitään yhdessä kanssani. Silloin päätin mielessäni, että vaikka nyt joudun istumaan, sydämessäni seison silti. Joka tarkoitti sitäkin, että sukulaisuuden perusteella kukaan muukaan ei taidakaan saada minulta juuri mitään myöhemmin yksinkään. Joten lahjoitin esimerkiksi Jokilaakson rakennuksineen Elämän tähden ry:lle ja perustimme luonnonsuojelualueen. Sen keskellä on Merikonttikotimme ja sinne Rabbit Islandin muistelulaaksoon toivon tuhkani ripoteltavan. Jotenkin se tuntuu monen veivaamisen ja pyörittelyn jälkeen oikealta sekä lopulliselta, sillä Jokilaaksossa on myös vanhempieni perintö. Ehkä se kaikki minkä vuoksi he lottana ja rintamalla sotivat.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti