Vaihtoehtoista luonnontiedettä

Edelleenkin kouluaikani turhin ja tarpeettomin tehtävä oli kerätä kesälomilla luonnosta 80 kasvia. Kuivata ja liiskata ne puristimien, tiiliskivien tai muiden painojen avulla sekä liimata kukin omille sivuille kasvienkeräyskansioon. Sitten piti etsiä suomenkielen lisäksi latinankieliset nimet ja heimot, jotka oli päntättävä korvien välin muistilokeroihin kotona tai koulupäivän jälkeen pulpetissa.

Silti pidän luonnosta paljon, jonka tapoja opettelen ja säädän mieleiseksi tavallani. En esimerkiksi tiedä onko vuosittain veden valloittamien, kuvan riisipeltojen ankoilla samat syyt ja tavat kerätä siipiensä suojaan toistenkin vanhempien ankkalapsia kuin suomalaisilla sorsilla. Aikoinaan, kun tiesin kasvien ja eläinten elämistä vielä vähemmän, luulin niiden olevan niin sosiaalisia, että ne haalivat omaan perheeseensä orvoksi jääneitä pikkusorsia. Mutta ei se taida ollakaan niin. Vaan ne varastavat tai muuten omivat toisten poikasia omien poikastensa turvaksi. Ja jos vaara uhkaa, ne uhraavat anastamansa ja adoptoimansa turvatakseen itse hautomiensa poikasten elämän.

Määrättyyn aikaan ankkaäijien hormonit tai muut luonnon säätelemät halut ovat riisipeltojen kupeessa Thaimaassa vilkkaimmillaan. Silloin ne puolustavat ankka-akkojaan kuolemaa uhmaten. Kun lähes joka aamuisella skootteriajelulla ajan Tatan kanssa pitkin peltojen välissä kulkevia betoni- tai asfalttiteitä, vesipinaattiakin keräämässä, on syytä katsoa mihin pysähtyy. Sen kyllä kuulee metelistäkin, jos stoppaa keskelle tien valloittaneita ankkaäijia, jotka vahtivat mustasukkaisesti monisatapäistä laumaansa. Urokset ovat liki suomalaisten joutsenten kokoisia ja nokkivat kyllä vihaisimmillaan ohuen kankaankin läpi ihmisreidet verijäljille tai mustelmille. Vaikkemme ole edes viemässä heidän naisia emmekä munia. Sillä eiväthän ne voi tietää, että aamupalaani kuuluu yksi valkoinen, keitetty ankanmuna.

Mutta vaikka ihminen lienee turhaan tappavista pahin, on armo ja ihmisen ymmärrys eläinmaailmassakin välillä kauempana kuin yö päivästä. Sitä mietin aamulla, kun naapurin kanarouva oli hautonut valmiiksi 10 pikkutipua. Jostakin pihan vapaat kissat tuntuvat tietävän, että kanavanhempien jälkikasvuun puuttumisen jälkeen voi omakin kyyti olla kylmää. Mutta kaikki muut rastasta pienemmät siipiveikot ja -veikottaret kissat nitistävät kyllä ihmisjärjellä ajatellen omaksi ilokseen, sillä nälkäänsä niiden ei tarvitse lintuja tai muita eläimiä tappaa.

Mutta vaikka pihamme, Tricolor nimen saanut kissaemo yrittää parhaansa mukaan suojella jälkikasvuaan, ovat kylän koirat joskus vikkelämpiä. Nyt on äidillä jäljellä vain yksi pentu, jota se ei hevin silmistään laske. Eikä pihaan tule niin suurta koiraa tai muuta uhkaa, etteikö se sen kimppuun käy puolustaessaan ainokaisensa elämää. Pihassa luikerrelleen käärmeenkin kattimamma otti hengiltä, vaikkei se tainnut olla kokonsakaan vuoksi edes uhka.

Eläinmaailmassakin pitää paikkansa monelta osin ihmisen lanseeraama viisaus: "Ei niin suurta härkää, ettei salvaja ole ennemmin tai myöhemmin suurempi." Kun minullakin on vain ihmisen järki, jolla yritän ymmärtää ja selitellä eläinten tekemisiä ja järjenjuoksija, voi lopputulos olla yhtä kaukana oikeasta kuin kaikki muutkin lajini pohdiskelut. Sillä eihän meillä ole lainkaan varmaa tietoa tappaako eläin yhtä suruttomasti kuin ihminenkin? Vai onko  eläinjärjellä eläinmaailmassa hengen riistoon joku muukin syy, jota ihminen vastaavasti ei järjellään voi käsittää?