Elämäni on ollut etupäässä onnellista, vaikka edes iältään aikuiseksi kasvamisessakin on ollut vaikeutensa. Synnyin- ja lapsuudenkodissani kaverini haukkuivat minua Everyn peltitynnyreiden päällä ilkkuen kapiaisen kakaraksi ja vain yltyivät, kun isä ajoi heitä joskus kääminsä polttaneena takaa. Sitten sain jalkapallon kunnolla päähäni Perä-Hyrylän urheilukentän fudismatsissa, ja pelikaverini kysyi huolestuneena: "Sattuiko?" Yritin olla isommille pojille vitsikäs ja sanoin: "Ei sattunut, kun mulla on puupää." Siitä tuli lempinimeni, josta tosissaan kärsin monet vuodet. Sitten katselin peolistä äidiltä perittyä lättänenää ja toivoin, että se olisi ollut suora ja kunnollisen kokoinen.
Yhden vuoden mopoikää aiemmin vanhempani ostivat minulle Sport-mopon, jonka ajoin vuodessa pitkin metsäpolkuja niin huonoon kuntoon, että kun olisin 15-vuotiaana voinut laillisesti ajaa muiden joukossa, ei sillä vajaavaloisena ja puolijarruttomana sekä pakoputkettomana ollut enää asiaa muun liikenteen joukkoon.
Kun täytin 16, tuli televisiosta Spedevisio ja Pertti Pasanen sanoi, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Sen jälkeen minua ei saatu enää kouluun, sillä oppivelvollisuus oli tullut täyteen. Ei siltikään, vaikka kotona oli koivuvitsalla ja vyöllä ruudutettu kasvatus ja armeijan kuri, jolta äiti suojeli parhaansa mukaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin vanhempieni haudalla käsitin kuinka paljon isä ja äiti minusta välittivät ja juuri siksi sain kokea vanhempieni rakkauden monet kasvot.
Minun oli vaikea pärjätä itseni ja oman todellisuuteni kanssa, kun rehtorikin sanoi minun olevan koko koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Oikeastaan viikottainen kohokohta oli pussihousuista tai tummien samettihameiden uumenista ostettu Pöytäviinapullo kimpassa jonkun "Linjan" kaverini kanssa.
14-vuotiaasta lähtien koulun lisäksi olin 5 vuotta vilpillisen elämäni elämänkoulun väärällä luokalla tai peräti raiteella. Kun valmistuin alle kaksikymppisenä, olin ajanut autoja ulos ajoväyliltä ja kärynnyt rattijupppoudesta. 20-vuotiaana voinkin sanoa olleeni hyvässä vauhdissa täysiverisen alkoholistin ja pikkukonnan urallani. Satunnaisten työpaikkojen valinnoissa oli tärkeää miten pitkä matka oli kaljakauppaan tai päästä aamu-oluelle johonkin baariin.
Kymmenen vuoden örveltämisen jälkeen lupasin Biba-koiralleni: "Usko pois, vielä kävellään Sherwoodin metsässä yhdessä kunnminäkin olen selvinpäin." Itse en jokapäiväisestä juomisesta juuri kärsinyt,vaan yhtenä unelmana oli asua jossain baarin yläkerrassa sekä tulla alas portaita Reinot jalassa anivarhain suun napsuessa kuivuutta. Tai kun joku oli syönyt sillä yön aikana nukkuessani jotain kissanpaskan tapaista. Suun huuhtelluun unelmoin aamuisin ensimmäisenä laskevani hanasta kolpakollisen huurteista olutta.
Cafeteria Helsinki Kaiffarilla, Ripalla ja minulla olikin Kanarian saarilla. Mutta silloin olin jo lopettanut juovan alkoholistin urani ja kävellyt lupaukseni mukaan Bibankin kanssa ilman alkoholia pitkin metsiä. Olin tullut lopputulokseen, että olen juoppona urani huipulla. Ja jos kaikki menee kuten mennä voi, on se tätä samaa vielä vuosikymmeniä. Se ei minua tyydyttänyt, joten lopetin ryyppäämisen voidakseni etsiä elämään muuta ja uutta.
Kun melkein kaikki koulukaverini olivat hankkineet ammatin, olin itse kulkenut varjoisia kujia enkä tiennyt työksi asti tarpeeksi kuin pikkukonnuuksista sekä viinasta. Joten päihdetyöstä tuli juttuni ja laitapuolen kulkijat pysyivät parhaina kavereinani. Kun joskus tulee seurattua esimerkiksi eduskunnan kyselytuntia televisioista, en ole lakannut ihmettelemästä poliitikkojen ylivertausta tietämystä valtakuntamme asioista, vaikka he eivät olekaan yhtä mieltä mistään.
Ehkä he ovat samaa heimoa taivas- ja tuonelan paikkoja jakavien kurttuotsien kanssa, joilla ei ole kainalossaan olevassa mustakantisessa kirjassa mitään mitä he eivät osaisi selittää pahimmin tai parhain päin. Ehkä poliitikon ja saarnamiehen tärkein ominaisuus ei olekaan tietämys vaan selittelyn armolahja. Vaikka selittelyn taidan minäkin ja tiedän päihteistä aika tavalla, parhaimmillaankaan en ole kyennyt kuin avaamaan ovia, joiden toisella puolelle voisi tehdä ihmisarvoisen kodin.
Toinenkin viiden vuoden oppisopimuskoulutusjakso minulla on ollut. Kun Meilahden sydänvalvomossa päätin hypätä operatiivisen johtajan ja isäni kulkemalta ja kaltaiselta työtieltä pois, olin osaaikaisena eläkeläisenä Sininauhasäätiön käytävillä viisi vuotta täysin tarpeettoma ja hyödyttömänä tyhjänpanttina. Sain tehdä mitä vaan juuri niin kauan kuin kukaan muu ei nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, jossain selkäni takana kokoontui "johtoryhmä", joka vei visioni.
Mutta se antoi aikaa etsiä itseäni ja löytää elämäntarkoitus jokaisen olemisen oikeudesta. Tämän oivalsin ehkä ensimmäisen kerran asuessani yli kuukauden Kolumbian Bogotán 40 katulapsen keskellä. Iltaisin he pomppivat ison vatsasi päällä nyppien partakarvojani. Heillä kaikilla oli turvallisen aikuisen kaipuu, kun he aamulla olivat jonossa vuoteeni vieressä verratakseen käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleaksi kuin omani.
Tänä päivänä en näe Jokilaaksossa Merikonttikotini pihalta ainuttakaan ihmiskotia ehkä ihmistä. Sitä varten on käveltävä 350 metriä Ison tien varteen postilaatikolle, joka sekin lähes aina ammottaa nykyisin tyhjyyttään. Matkalla saatan tavata tiellä koppakuoriaisen tai se sukulaisen selällään lukuisat jalat ilmassa viuhuen. Käännän sen takaisin jaloilleen ja sanon: "Terve, minäpä autan, sillä minulle se on pikku juttu, mutta sinulle elämän ja kuoleman kysymys." Mielessäni totean, että suuruuskin on suhteellista, joka riippuu mistä ja miten katselee sekä mitä elämisen ja olemisen oikeudesta ajattelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti