Isäni etunimet ovat Veino Ihanto, poikani on Marko Veino Kristian ja minä olen Jorma Veino Juhani. Voisi siis sanoa, että Veino on ollut lähisukuni etunimi useammassa sukupolvessa. Luulen, että mainitut nimet ovat niiden kantajien vanhempien antamia Kristiania lukuunottamatta, jonka muistelen Markon antaneen aikuisena itse itselleen.
Etunimiä on annettu ajan saatossa monilla perusteilla. Jos isääni ei olisi ollut tiedossa, saattaisin olla Jorma Ennin- tai Annikinpoika ja minut olisi voitu merkitä kirkonkirjoihin ainoastaan äitini mukaan. Suomessa myös kristinuskolla on kutsumanimissä sijansa, sillä Pyhä kirja sanoo: "Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut ja sinä olet minun." Kun kasteessa sain tasan kaksi kuukautta syntymäni jälkeen nimet, sanoi kastepappi Juho tai Jouko Karhu: "Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Kummini Irja ja Ahti Ylikosken, Antti Asser Soinin ja Lilli Kylenin sitoutuessa muun muassa hengellisen kasvuni takuuhenkilöiksi samana päivänä, kun vanhempani vihittiin kaksi vuotta aiemmin.
 |
| Yksi ensimmäisten vuosieni talvipäivistä |
Itse kastejuhlassa kummilla oli keskeinen rooli. Kun lapsikasteet alkoivat yleistyä 100-luvun lopulta alkaen, kummin tehtävä muuttui. Koska vauva ei osannut puhua, kummi lausui uskontunnustuksen lapsen puolesta ja sitoutui lapsen hengelliseen kasvatukseen. Kummi otti vedestä nostetun lapsen vastaan. Vaikka kummius oli ensisijaisesti hengellinen suhde, sille muodostui nopeasti myös vahva sosiaalinen rooli. Jos lapsen vanhemmat kuolivat – mikä oli tuon ajan eliniänodotteilla yleistä – kummilla oli moraalinen ja myöhemmin kirkkolain mukainen velvollisuus huolehtia orvoksi jääneestä lapsesta sekä tämän kasvatuksesta. Sana kummi tulee muinaisruotsin sanasta jumalanäiti/-isä. Pyhässä toimituksessa syntynyttä suhdetta pidettiin niin vahvana, että laissa kummivanhempia pidettiin lapsen "hengellisinä vanhempina". Keskiajalla kanoninen oikeus kielsi jopa kummin ja kummilapsen biologisen vanhemman välisen avioliiton, koska heidän katsottiin olevan liian läheistä sukua keskenään.
Eri uskonnoissa Jumala tuntee jokaisen, ja on mukavaa, että mekin kutsumme ystäviä nimellä. Samoin kun rukoilemme jonkun puolesta, lienee oikein käyttää etunimeä. Nykyisin vanhemmat myös saattavat antaa useamman nimen pelkästään estetiikasta. Koska ne yksinkertaisesti sointuvat kauniisti yhteen tai rytmittävät nimen kokonaisuutta. Joskus pohtiessani miksi olen saanut määrätyn kutsumanimen, olen pohtinut kastepäivääkin. Sillä se on syntymän jälkeen ensimmäinen lapsen oma juhlapäivä, jota en usko ison osan meistä edes tietävän saati muistavan. Omalle mielelleni se on joskus vähän haikeaa ja kummallistakin. Ehkä siksikin kohdallani omani aikoinaan selvitin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti