Viimeinen asema

En tiedä johtuuko se lähtöpäivän lähestymisestä, eletyistä vuosista, alati lisääntyvistä vaivoista ja sairauksista, välillä minua vaivaamasta yksinäisyydestä, niistä kaikista vai jostain aivan muusta. Tiedän vain, että omien päivien rajallisuus on useammin mielessä. Ehkä se on myös valmistautumista tulevaan ja siksi aiheesta tulee kirjoitettua enemmän ja vietyä asiaa eteenpäinkin.

Muutama vuosi sitten kävin Jurvassa katselemassa ja eläytymässä sukulaisteni viimeisillä asemilla. Isäni ensimmäisen vaimon haudalla pysähdyin mieli täynnä haikeutta, ihmetystä, mutta myös kiitollisuutta. Sillä jos hän ei olisi kuollut nuorena, ei minuakaan olisi olemassa. Joskus oikean ja välillä vasemman käden etusormessa minulla on taatusti uniikki kultasormus. Siinä on sukuni Petter ja Elisabet Hällström hopeinen vaakuna upotettuna rikkinäisen kiven tilalle, isän ensimmäisen vaimon antamaan, kuvan sormukseen. Siihen olen valattanut ympärille myös vanhempieni vihkisormukset. Ehkä kirjoitan minulle tärkeästä muistoesineestä huomenna oman blogin.

Vaikka en serkkuni mainitsema haudanpalvoja olekaan, ovat hautausmaat ja haudat, niin ihmisten kuin eläintenkin kirkkorakennuksia tärkeämpiä hiljentymisen paikkoja, joilla käynnit ottavat oman aikansa. Edelliskeväänä kävin nimittäin ensimmäisen kerran äitini puolelta mummun ja papan haudalla Oulussa, vaikka kuolemista on puoli vuosisataa. Ehkä voisin sanoa menneeni kreivin aikaan, sillä haudalle oli nyt ilmestynyt seurakunnan viesti, jonka mukaan haudan ja käyttämättömien hautapaikkojen tarina päättyy, jos omaiset eivät kaiva haudan sijaan kuvettaan.

Niinpä olin yhteydessä puoleen tusinaan sukulaiseeni, kuten teki myös Tyrnävän, ikäiseni serkku. Kävi ilmi, että innostusta paikan hallintaan, saati hoitoon ei jatkossa juuri lisäkseni ole. Joten näyttää siltä, että mummuni ja pappani viimeinen asema pyyhkäistään sileäksi uusien matkustajien tieltä. Silti monet haluavat muistaa lähteneitä omilla tavoillaan ja jotkut eivät mitenkään. Enkä muutenkaan tiedä tai osaa yksilöidä mitä, vai eikö mitään merkitystä ole sillä, jos tuntee, suree jossain jotenkin ja tiedostaa ainutlaatuisen itsensä juuret.

Taitaa käydä niin, että muistojen lisäksi jää isovanhemmistani vain serkkuni ottamat valokuvat. Lähes sama tilanne on ensi kesänä vanhempieni ja siskoni viimeisen aseman kohdalla. Sen säilytämme, vaikken tiedä mitä se merkitsee veljelleni tai pojalleni. Minulle se on kirkko ja tärkein maanpäällinen, hengellisen hijentymisen paikka.