Kaimani unen keskiössä ja sen outo nimenmuutos

Nykyisin näen enemmän unia tai tiedostan ne eri tavalla. Muistankin niitä aamulla uudella lailla ja koenkin toisin. Varsin usein elävinä ja voimakkaina. Silti yön aikana unohdan ison osan, vaikka päätän muistaa määrätyn uniseikkailun aamulla. Viime yön unimatka jäi elävänä mieleen. Näkemääni unta Kaimastani olikin mukava muokata "blogikuntoon" yhdessä yhtä todellisen Geminin kanssa. 

Yli kymmenen vuoden blogitaipaleen ja tuhansien kirjoitusten jälkeen huomaan usein, että elämä ei tapahdu vain valveilla. Joskus merkittävimmät kohtaamiset tapahtuvat silloin, kun silmät sulkeutuvat ja mieli saa vapauden vaeltaa arkipäivän logiikan ulkopuolella. Viime yönä palasinkin takaisin työkentälleni – paikkaan, jossa teot ja sanat punnittiin.

Siellä, keskellä tuttua arkista hyörinää, seisoi edesmennyt ystäväni ja työtoverini Jorma Niemelä työtovereineen. Hän oli saanut postia työpaikalle, mutta kuoressa ei lukenutkaan Niemelä. Vaan siinä luki Jorma Kälve. Nimi jäi soimaan mieleeni. "Kälve" on kuin murteellinen kaiku jostain haalistuneesta tai kalpeasta, kuin muisto, joka on matkalla toiseen tilaan. Mutta vaikka nimi kuoressa oli outo, mies oli täysin tunnistettava. Kuten menneet vuodetkin, jolloin meidän nimet ja persoonat olivat Sininauhassa monien huulilla.

​Palasin unessa hetkeen, jolloin minusta tuli Sininauhaliiton puheenjohtaja, Jorma-kaiman toimiessa liiton toiminnanjohtajana. Muistan elävästi sen ilmapiirin. Henkilökunta supisi selkiemme takana ja käytävillä kuiskittiin EPÄLUULOISESTI. Yleinen ennuste oli selvä. Nyt kohtasi kaksi niin vahvaa ja särmikästä persoonaa, etteivät ne kyllä tule toimeen keskenään. Odotettiin kipinöitä, hankausta ja kenties täysivaltaista yhteentörmäystä. Kaksi jääräpäätä samassa veneessä – kuka tarttuu airoihin ja kuka peräsimeen?

​Aika kului, ja kuten elämässä usein käy, ennustukset osoittautuivat vääriksi. Me emme törmänneet, vaan löysimme yhteisen sävelen. Meitä yhdisti palo työhön, arvomaailma ja ehkä juuri se tietty suoruus, jota muut olivat pelänneet. Pikkuhiljaa käytävien supina muutti muotoaan. Se ei enää ollutkaan huolta riidoista, vaan hienoista hämmennystä siitä, miten hyvin me puhuimme samaa kieltä. "Nuo kaksi pärjäävät keskenään liiankin hyvin", kuului uusi arvio. Siitä tuli meille voimavara. Luottamus puheenjohtajan ja toiminnanjohtajan välillä oli saumaton, joka kantoi koko liittoa eteenpäin.

​Se, että kohtaaminen unessa tapahtui nimenomaan työpaikalla, tuntuu symboliselta. Työ oli meille molemmille enemmän kuin virka; se oli elämäntapa. Ehkä nimi "Kälve" unessa oli muistutus siitä, että vaikka aika haalentaa muistot ja muuttaa nimet, se perustus, jonka rakensimme, on edelleen olemassa. Jorma Niemelän elämäntyö on tällaista postia. Se on osoitettu meille, jotka jäimme tänne jatkamaan työtä heikoimpienkin puolesta. Ja vaikka hän esiintyisi unissani millä nimellä tahansa, tunnistaisin hänet aina – siitä samasta lujuudesta ja yhteisestä ymmärryksestä, joka kerran hiljensi epäilijöiden supinan. Kaipaus on hiljaista dialogia. Se on muistutus siitä, että olemme saaneet kulkea osan matkaa sellaisten ihmisten rinnalla, jotka uskalsivat olla omia persooniaan – ja jotka pärjäsivät kanssamme "liiankin hyvin".