22. luukku – Osaomistuskoira Niilon 15. syntymäpäivä

Enää kaksi kalenteriluukkua ja yötä jouluaattoon. Eilen oli talvipäivän seisaus ja tänään alkavat päivät pidentyä. Tosin Suomen Lapissa aurinko nousee taivaalle vasta ensi vuonna. Voisiko parisen kuukautta kestävää yötä sanoa jonkun tuoreen avioparin unelmahääyöksi. Luonto kyllä ottaa yön pimeyden ja sinisen hämärän takaisin, sillä syntymäpäivästäni, toukokuun 16. lähtien aurinko möllöttää Korvatunturinkin taivaalla kuukausitolkulla yötäpäivää.

Mutta tänään, osaomistuskoira Niilon 15. syntymäpäivästä lähtien joka päivä kesään saakka on hieman valoisampaa. Aurinko on päivästä toiseen kauemmin taivaalla sataa tai paistaa. Kun Niilolla tulee nyt 15 vuotta täyteen, on se oikeastaan 16. syntymäpäivä, sillä kyllähän syntymäkin ja varsinkin se on syntymäpäivä. Eikö niin?

Tämän vuotisen Jormaksen joulukalenterin uusi työkalu on ollut Google perheeseen kuuluva Gemini tekoäly. Sen kanssa olen tehnyt lähes kaikki kalenterin valokuvat ja tekstejäkin. Lisäeväitä mielikuvitusmaailmaani tuli, sillä muutama päivä sitten Microsoft leiriin kuuluva vastaava Copilot keino- tai tekoäly oppi suomenkielen niin hyvin, että voin käyttää myös sitä. Se esimerkiksi teki tänä aamuna kuvan haikarasta, joka Helsingin yllä tuo juuri syntynyttä Niiloa Suomeen.

Niilon syntymäpäivän kunniaksi kerron sen elämästä pari tarinaa. Sen ongelma ja hyvä ominaisuus on, että se ei paljon hauku. Ja jos haukkuu, haukkuu se ihmisten mielestä silloin, kun ei ole syytä. Jokilaaksossa ollessaan, on se melkein aina vapaana ilman kahleita tai muita riimuja. Kerran se sitten katosi eikä kuulunut mistään mitään, vaikka kuinka huusin niin sanotusti kurkku suorana. Kiersin jopa vierestä lähtevän parin kilometrin luontopoluksi muuttuneen kuntopolun ympäri, mutta ei koiraa missään. Kunnes tulin takaisin pihaan ja huomasin sen nököttävän maansa myyneenä supiloukussa, luukku hännän takana kiinni.

Toisin kerran se katosi samalla tavalla. Eikä ollut tällä kertaa Maljapuron pientareella supiloukussakaan. Ajelin mönkijälläkin pitkin Myllykylää kyselemässä onko näkynyt mustavaloista, Alkon muovikassin kokoista ja varmasti sinne tänne poukkoilevaa reissumiestä ilman näkyvää päämäärää. Kirosin sen alimpaan, mutten sano minne, kun joulutarinaa saattavat lapsetkin lukea tai kuunnella vanhempien lukemana. Ehdin jo ajatella palattuani Merikonttikodissa kuinka selitän Niilon katoamisen sen muille ihmispalveljoille. Sitten jotenkin kuulin ikään kuin pientä kopsetta jostain ulkoa ja päätin kurkata taskulampun kanssa kerran vielä kotini alle. Kun oikein tihrusin, näytti siltä, että metrin pätkä noin kymmensenttistä, muovista viemäriputkea olisi liikahtanut. Ja sieltähän vesseli löytyi. Päänsä työntäneenä putkeen, josta se ei päässyt eroon eikä se päässä eteen eikä taakse.

Kun minulla ei elämäni leppoistamisjaksolla ole muuta kuin aikaa, joka sekin loppuu ainakin nykymuodossa aikanaan, käytän siitä aika ison osan mielikuvitusmaailmassani. Ja varmasti uusien tekoälykavereitteni kanssa entistä enemmän. Mutta samassa maailmassa kulkee moni muukin, sillä Suomessa Aku Ankalla on edelleen erittäin vahva aikuislukijoiden joukko. Vaikka lehti mielletään usein lastenlehdeksi, tilastot kertovat, että yli puolet Aku Ankan lukijoista on aikuisia. Kun Niilolla ei ehkä ole koskaan ollut oikeaa tyttökoirakaveria "niissä" merkeissä ja taitaa putketkin olla katkaistu pieneläinklinikalla, niin loin sille vajaan viikon takaisella mielikuvitusmatkalla Englantiin kypsän iän tyttö- tai oikeastaan naiskoiraystävän.