Haluaisinko olla Erämetsän erakko?

Löysin netistä, olisiko ollut Oikotie, mukavan kyselyn, jossa kartoitettiin mikä mökkeilytapa olisi mieluisin. Vastausvaihtoehtojen perusteella arvioitiin sitten millainen olisi minun mökkini. Valmiiden ehdotusten vuoksi se ei tietenkään aivan vastannut mieltymyksiäni, joten oli tehtävä kompromisseja. Lisäksi elämän leppoistajana ajattelin asuvani piilotuvassani pysyvästi luonnon keskellä. Tällaisen arvion sain:

"Jos mökkielämäsi lempisoundtrack on tuulen humina, närhen rääkäisy ja kaukainen hiljaisuus, olet mitä todennäköisimmin Erämetsän erakko.

Sinulle mökki ei ole paikka kavereiden kutsumiseen tai pihan stailaamiseen Instagramia varten – se on pakopaikka, jossa saa vihdoin olla rauhassa. Ei aikatauluja, ei notifikaatioita, ei ketään, joka kysyy mitään.

Unelmamökkisi sijaitsee kaukana kaikesta – siellä, mihin asvaltti ei yllä ja missä GPS alkaa epäillä itseään. Kainuun järvien välissä, Kuhmon metsissä tai ehkä Suomussalmen takamailla, löydät täydellisen hiljaisuuden, joka on yhtä syvää kuin sinä itse. Saatat nikkaroida puuvajaa, kantaa vettä kaivosta ja lämmittää saunaa puilla, ja juuri se on koko pointti.

Metsän hiljainen varjo ei kaipaa sähköä, mutta arvostaa nuotiopaikkaa. Lukulamppu toimii paristoilla ja radiosta kuuluu Yle Radio 1. Kaikki ylimääräinen on liikaa, ja juuri siksi elämä tuntuu täydemmältä kuin koskaan."

Vaikka Merikonttikoti ei ole kaukana mistään, niin jos en kävele Isontien varteen liki 400 metriä postilaatikolle tai juuri ja juuri hopeanharmaan Vanha rouva Avensiksen mentävää polkua yhtä kauas kylälle Metsälinnuntien alkuun, voi mennä viikkotolkulla, etten näe ainuttakaan ihmistä. Ainoat kulkuneuvot mitkä pihapiiristäni näen, ovat taivaan lentokoneet. Niiden ikkunoiden takana olevia ihmisiä silloin tällöin mielikuvittelen. Mistä tulette ja minne menette sen jälkeen. kun koneen kumitassut koskettavat kiitoradan asfalttia? Vesijohto ei tuo vettä eikä viemäri sitä vie, joten sulan kelin elämäni Jokilaakson luonnonsuojelualueen ympäröimänä ja luonnon vesilähteen vieressä on oikein leppoisaa. Välillä hörpin sitä sinkkiämpäristä ja juttelen korppupussin kanssa hevoshaan hevosille. Ymmärtävätkin minua joitakin ihmisiä paremmin.

On myös oikein mukavaa pulahtaa aamuisin ja päivisin, välillä kesäöisinkin nakuna Jokilampien veteen. Tietäen, että sillä on Tuusulanjokea myöten vesiyhteys sadekauden aikaan kuvan kotitietäni pitkin Thai-talvikotini portaille saakka. Oikeastaan jokainen karille karahtanut ihmissuhteeni on ollut osa elämänmittaista korkeakouluani. Silloin olen opetellut tulemaan juttuun itseni kanssa silloinkin, kun ainut kuuntelija on kotipihan voikukan mehiläinen hunajanhakumatkallaan.

Olen ehkä ehkä saavuttanut korkeakoulussani itseni kanssa toimeentulemisen täyden oppimäärän. Kaikissa parisuhteissani koin, että vaikka ihmisen ei liene parasta olla yksin tai niin ei ole kaikille tarjoitettukaan. Silti tärkeintä on tulla juttuun itsensä kanssa madollisimman hyvin. Ilman elämän herkenkään keinotekoista muuttamasta edes kemiallisilla aineilla. Tämän oikeastaan ymmärsin jo silloin, kun katsoin keittämäni pontinan palamista viinapullon korkissa sinisellä liekillä. Sumein silmin ja aivoin käsitin, että hulluus tai tyhmyys ei kyllä ala siitä, jos jätän tuon kaatamatta kurkkuuni.