Ajattelen ja elän, siis olen...

Vaikka ruumiillinen työ eivätkä koulut ole koskaan olleet intohimojani, voin pitää itseäni menneen aikani työnarkomaanina. En niinkään työn itsensä vuoksi. Vaan lopetettuani päivittäisin alkoholin käytön, tiesin vain yhdestä väärästä valinnasta niin paljon, että siitä olisi työksi ja jotain muillekin jaettavaksi.

Joten hankin eläkerahani etupäässä päihdetyöstä. Olin siinä hyvä tai en, merkittävin palaute ja kiitos ovien aukaisuista toisille on presidentti Tarja Halosen myöntämä sosiaalineuvoksen arvo. Itsetuntoni oli pyöreä nolla ja häpesin tunnustusta monta vuotta. Enkä puhunut siitä kenellekään. Kunnes oivalsin, että ylipäätään neuvoksen arvoa ei taida saada vain kouluja käymällä.

Sydäninfarktin jälkeen työnantajani hyväksyi pyynnöstäni operatiivisesta johtamisesta luopumisen. Jäin osa-aikaiseksi eläkeläiseksi Sininauhasäätiön käytäville viideksi vuodeksi. Sain tehdä mitä tahansa tai en mitään, ketään se ei kiinnostanut. Kunnes joku huomasi jossain puuhastelussani järkeä. Silloin kokoontui ovien takana minulta salattu johtoryhmä, joka vei projektini. Tuntui pahalta "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". 

Moni kelpo hanke jäikin sen vuoksi toteutumatta. Ehkä suurin oli Sovinto ry:n suunnitelma tehdä merikontteista koteja etupäässä asunnottomille. Sovinto ry oli Sininauhakonserniin kuulunut suomalainen kansalaisjärjestö, joka ylläpiti Helsingin Roihupellossa monikulttuurista, vaihtoehtoiseksi ammatti- ja oppisopimuskouluksi kutsuttua työpajatoimintaa.

Tyhjän panttina olemisen viiden vuoden oppisopimusjakso on yhä yksi elämäni tärkeimmistä koulutuksista. Sen ansiosta ymmärsin oikeuteni ainutkertaiseen ja -laatuiseen elämääni, vaikken laittaisi koskaan tikkuakaan ristiin. Ja olisin hyödyllisyyden sijaan ainoastaan jonkun voivottelun kohteena, jos sitäkään. Löysin eheytymisen myötä tavallisena pälliäisen olemisen oikeuden ilman muiden kirjoittamia oppikirjoja.