Syntymäkotini rajanaapurina oli Vuokon pappa, josta en tiedä mistä hän tuli tai oliko hänellä koskaan vaimoa. Sen sijaan hänen seniori-iän rakkautensa tai kiintymyksen kohde oli Rantanen, joka asui omassa talossaan näköetäisyydellä ja keräsi pitkin seutuja nurkkiinsa kaikkea mielestään tarpeellista. Vuokko oli samaa rotua ja hankki elantonsa itselleen sekä hevoselleen ajamalla hevoskärryillään halkoja ja muuta tavaraa sekä lantaa tai multaa muillekin.
Eräänlainen törmäys isäni kanssa tuli, kun hevonen söi ja talloi puutarhamme omenapuut. Se ei uskonut tai ymmärtänyt, kun isäntä sanoi sille, että odota tässä, käyn vain Ihannon luona hörppäämässä kupillisen kahvia. Tilalle naapurimme hankki villiintyneitä puita, joiden hedelmät olivat tosi ärhäkän makuisia. Nuukakin pappa oli. Muistan hänet talonsa keittiön pöydän ääressä voipaperiin käärityistä eväsleivistä ja vieressä olleesta isosta kolikkokasasta.
Mutta jos ei nuuka, niin tarkka monesta oli myös isäni, joka haaveili ostavansa joskus Vuokon talon. Oli valtava pettymys, kun ostamisen aika tuli eikä rahoja ollutkaan. Joten isän veli osti sen, joka ei tainnut pettymystä pienentää. Itselleni ei ole koskaan selvinnyt miksi isolle osalle meistä ei mikään riittä, vaan pitää olla enemmän ja yhä isompaa. Joltain osin olen kuulunut aikani samaan heimoon.
Kun kotimaani oli sodassa ja sodissa, osa puolusti isänmaata ja osa teki Suur-Suomea. Lenigradiakin piirittämällä, jossa kaupunkilaiset söivät kissansakin, etteivät kuolisi nälkään. Jotkut heimoveljistäni ajattelevat yhä suuria. He ovat suuruudenhulluuksineen samaa väkeä kuin Kiina Taiwanin valloituksineen, Yhdysvallat Grönlannin ja Panaman kanavan vaatimuksineen sekä Venäjä Ukrainan omistushaluineen. Mutta katoavaisia ovat kunkin maan alueet.
Siitä oiva esimerkki on Brittiläinen imperiumi sata vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti