Elämäni mausteita

Joskus lapsena ruumiillisen kurituksen jälkeen itkin itseni uneen. Matkatessasi parantavan Nukkumatin maailmaan, päätin aamulla tappaa itseni. Nukahdin miettiessäni vain tapaa kuinka sen teen. Mutta yön aikana Nukkumatti loi ja lapioi uutta uskoa ja elämänhalua haudaten syvälle unihiekkaan synkät ajatukseni. Aamulla oIin taas täynnä tuoretta virtaa ja valmis jatkamaan monilla kolttosilla maustettua elämääni.

Onkohan jotenkin nurinkurista, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan elää? Sillä maailmankaikkeudessa olen paljon vähemmän kuin mitättömyys, vaikka ainutlaatuinen olenkin. Eikä toista samanlaista liene olemassa.

Tässä yksi esimerkki nykytiedossa olevan maailmankaikkeuden koosta. Valo kiertää maapallon suunnilleen 7,5 kertaa sekunnissa ja maan ja kuun välinen matka on noin 384 000 km. Joten valolta kestää noin 1,255 sekuntia kulkea tuo matka. Eli aina kun katsot kuuta, on sieltä tuleva ja näkemäsi valo reilun sekunnin vanhaa. 

Earendel on ehkä kaukaisin yksittäinen tiedossa oleva tähti maasta katsottuna. Se sijaitsee noin 28 miljardin valovuoden päässä. Valonsäde kulkee vuodessa noin 9,5 biljoonaa kilometriä, joten se kertaa 28 000 000 000. Niin kaukana on Earendel.

Vaikka ajattelen kykyni mukaan välillä suuria, teen ainoastaan pieniä asioita. Silti ne ovat tärkeitä itseni lisäksi kuvien lapsille ja eläimille. Niille olen tärkeämpi kuin yksikään taivaan tähti. Tai ainakin kulkijakoirien lahjontapussi on sitä pihassamme öisinkin viihtyville kujien kateille.

Elämäni piikkipaikalla on tukevasti Morakot, mutta tärkeitä ovat siis eläinten lisäksi lapset. Kuljen missä tahansa. Heiltäkin ostan välittämistä, sillä matkassa on aina hieman suuta suurempia leluja jaettavaksi yläviitosten kanssa. Oma lukunsa ovat veden vallanneen kotitieni, "Farang Streetin" leikkivät ystäväni. 

Joka aamu ja päivisinkin kierrän Morakotin kanssa Honda Giornolla tai PeeCeeX:llä lähiteitä ja pihoja jakaen lapsille ja koirille tervehdyksiä. Erityisesti iloitsen Tatasta esiin pulpahtaneesta eläinrakkaudesta. On mukava kuunnella hänen puhetta eläimille. Naapureiden kanoille, kukoille ja pikku tipuille kylläkin usein vihaisesti, koska ne tip tip jokapaikkaan. Siivekkäillä ei lienekään missään omia käymälöitä. Eivätkä ne taitaisi oppia niitä käyttämään edes kissojen tavoin.  

Tästä kaikesta ja monesta muusta kirjoittelen päivittäin ja öittäin päiväkirjanomaisia blogejani ja tallentelen osaksi kaikkien yhteistä nettimaailmaa. Luulen ja tiedänkin, että on vakilukijoita ja satunnaisia, joista jokaisesta iloitsen. Kirjoittelisin ja jakaisin kylläkin kaikille, vaikkei olisi lukijoita tänään eikä huomenna. Sillä tulevaisuudesta emme tiedä edes sen vertaa, että lukeeko joku tämän ylihuomenna.