Pieniä asioita

Ajattelen usein isoja, minua ja käsityskykyäni suurempia asioita. Kuten kesäyön tähteä taivaalla, jonka näen, mutta joka on voinut jo sammua vaikka 1000 vuotta aiemmin. Vaikka olenajan vanki, voin kuitenkin nähdä tässä ja nyt jotain jotain vuosisatoja sitten tapahtunutta. Minusta, se on ihmeellistä ja kuka ihmettelee mitäkin.

Kuten pariskunta, joka tuli autollaan vastaan Soiniityntiellä kävellessäni 350 metrin päähän, Ison tien varteen kurkkaamaan postilaatikkoon ja kastelemaan sen yläpuolella pienessä peltiämpärissä kesäänsä viettäviä tähtisilmiä.

Tapasin palatessani uudelleen 28-vuotiaan nuoren miehen ja hänen äitinsä, sillä he olivat tutustuttuaan Google Mapsin avulla etukäteen Jokilaakson ja erityisesti sen lampiin. Annoin luvan kulkea polkuja vaikka laiturille saakka.

Kävi niin, että metsä vastasi kuten sinneitsekin huusin kertomalla itsestäni ja Jokilaaksoon liityyvästä historiasta lähikaivosta pää edellä hukkuneesta naisesta ja ikuisiksi ajoiksi kadonneesta mullankaivajasta ja -myyjästä.

Lupsakoiksi osoittautuneista äidistä ja pojasta kuoriutui huumori, kun nuorimies oli ääneen ajatellut äidilleen minut Soiniityntiellä kohdatessaan, että minneköhän asti on menossa kylpytakki päällä tuo kurttuotsanen papparainen? Tähän äiti poikaansa valistaen, että "ehkä vain postilastikolleen". Nyt hän sanoi huomanneensa, että tuimien otsaryppyjen takaa paljastuikin kelpo boheemi. 

Turkkilaisesta puuvillasta käsin tehtyjä aamu- tai kylpytakkeja minulla on ei lähellekään identtisiä kaksi, joista toisesta puuttui taskut. En sitä palauttanut, vaan ajattelin viedä Thaimaahan syksyllä mukanani ja ehkä ompeluttaa siellä tutulla ikämies-ompelijalla taskut.

Sitten innostuin menemään kotikylöni Eurokankaaseen katsomaan olisiko silleä sopivaa taskukangasta, jolla, vousin viestittää jotain Suomesta. Kotimaan lippuakin ajattekin, kunnes muistin monelle Thaimaasakin tutut Muumit. Kaupan hyllystä löytyi kangaspakka, jossa Muumipappa kulki verkalleen, kuten nykyisin minäkin.

Sitä ostin muutaman kymmenen sentin siivun, vaikka kuvio ei ilman totuttelua takkini tuleviin taskuihin ehkä istukaan. Aikani kuluksi kyselin sen jälkeen somemaailmassa tekisikö joku minulle taskut. Sain kolme vastausta naisisilta. Yhdestä "en ompele" en ole toipunut vieläkään ja kahdesta "toki toki" olen otettu varmasti niin kauan kuin eilen ommellut taskut kulkevat matkassani.

Kun toinen ompelijar asui Raumalla saakka, ei tarvinnut tehdä edes valintaa, kun aikuisen ikään päässyt naapurikaupungin tyttö teki minulle taskut. Kun menin hänen kotiinsa, koin olevani tervetullut, sillä ystäväni oli leiponut kaffepöytään myös marjapiirakaan. Illalla sain vielä chatin, että sorry, vatkattu kermavaahto unohtui jääkaappiin 🤫.

Kuten aloitin, ajattelen suuria, mutta arkeani maystavat pienetvasiat, joista, teennitselleni suuria, ja merkityksellisiä Olen hyvin otettu aamutakistani, jonka taskut onn tehnyt arvostamani uudisraivaajanainen, jonka kuvittelemani tarinan tai nimineen tai ilman kerron, jos hän niin haluaa.

Tulevana talvena kuitenkin Jorma-papparaisen matkassa kulkee Muumi-papparainen, jonka tarinoita kerron thailapsille loistavalla elekielellä. Sylissäni joku Morakotin ja vähän minunkin kotiani turvasatamana pitävistä naapuri kujien kateista. 

Morkkis ja ikävien asioiden maailma

Enin osa ihmisistä ei ole koskaan kokenut moraalista krapulaa. En tiedä voiko siitä osalliseksi päästä muuten kuin ryyppäämällä päivä- tai viikkotolkulla. Niin tai näin, itse olen saanut maistaa moista herkkua juomavuosinani useammankin kerran.

Kun pyörin morkkiksessa ja hikisenä vuoteessani tunti toisensa jälkeen unen karattua muille maille, tasapainoisempi mieleni osa yritti valaa uskoa, että usko pois, kaikki on itseasiassa aivan hyvin. Kun et huomenna enää juo, paistaa aurinko päivä päivältä kirkkaammin. Mutta niin kauan mieleni sairas osa kalvoi lisää tilaa itselleen, että kaikki oli poskellaan, vaikka kaikki oli hyvin.

Kerran luin nuorista, jota kysyivät miksi maailmaa toitottaa niin paljon kielteisiä asioita, vaikka elämässä on paljon hyvääkin? He jatkoivat, ettei ole mikään ihme, että toivottomuus ja alakulo valtaa mielen, kun mistään ei saa vastakaikua myönteiselle ajattelulle. 

Tunnistan sisintäni myöten ilmiön. "Maailman onnellisimman kansan" vihreän veran alla on paljon sellaista, joka näkyy itsemurhatilastoissa, pahoinpitelyissä, koulu- ja muussa kiusaamisessa, masennuslääkkeissä, humalahakuisessa juomisessa, huumeiden käytössä, avioeroissa sekä monessa muussakin henkisessä pahoinvoinnissa.

Onko se niin, että kielteiset asiat, sodat, luonnonkatastrofit, onnettomuudet, terroriteot ja monet muut, joita ei toivoisi omalle kohdalle, myyvät paremmin? Jopa puoluepolitiikkamme ruokkii samaa, sillä vain harvoin hallitus- ja muut eduskunnan puolueet ovat yhtä mieltä. Luulen, että tärkeintä ei edes ole löytää balanssia eikä yhteistä sopua, vaan tavoite on oma ja ryhmän kannatus. Meille koko paketti markkinoidaan sitten "kansan parhaaksi". 

Tästä viime aikojen mainio esimerkki on demareiden pöydälle juuttunut käännytys- ja rajalaki edes vuodeksi. Aivan omat lukunsa ovat Vihreät sekä Vasemmistoliitto. Kaikkien vastarannan kiiskien ääni kelloissa olisi kuitenkin aivan toisenlainen, jos he tai ne istuisivat valtioneuvoston pöydän ympärillä Ison salin lisäksi.

Vaikka olenkin vankkumaton vapaan liikkuvuuden kannattaja, on hyvä olla joku tolkku sekä säännöt. Tolkun laittaja ja vahti pitäisi olla maa mihin ollaan tulossa tai menossa eikä mikään unioni. Suomessa kuitenkin oudolla tavalla moni yksinkertainenkin asia muuttuu monimutkaiseksi viimeistään eduskunnassa, jossa madonlukuja lukee kansallisten päättäjien sijaan tosiaankin Euroopan unioni.

Thaimaassa, jossa vietän paljon aikaa, on Suomeen verrattuna monikymmenkertainen määrä laittomasti ja laillisesti maahan tulleita, sillä ympärillä on vain köyhempiä maita. Mutta pyrkii sitten sinne tai Suomeen miten tahansa, syyt ovat samat. Paremman elämän toivossa.

Suomi neitoineen on ikänsä niiannut ja kumarrellut aina johonkin suuntaan. Ensin länteen ja Ruotsin "myytyä" meidät sitten itään. Kun Venäjällä oppinsa saanut Mannerheim löysi aseveljiksi saksalaiset, ei Suomi tyytynyt vain puolustamaan maataan. Vaan sotamarsalkkamme halusi tasata puntit Neuvostoliiton kanssa ja löysimme itsemme Leningradin ympäriltä rakentamassa Suur-Suomea. Sekä ihmettelemässä kuinka piiritetty kansa söi siellä nälkäänsä kissansa ja koiransa.

Suomi on aina tarvinnut taluttajaa. Kun vuosikymmenten saatossa talutusremmi on katkennut tai löystynyt niin Ruotsiin, Saksaan kuin Venäjäänkin, on meistä ja varsinkin valitsemistamme asioiden hoitajista tullut itsenäisyyden sijaan EU:n taluttamia buudeleita. Perässähiihtäjäkansa on saanut ansaitsemansa aseman ja pyörii kuin hyrrä sinne tänne niiaillen sekä kumarrellen taluttajansa hukanneena.

En pysty sanomaan miten ulkomailta tänne pyrkiviä pitäisi kohdella, mutta minulle termi "välineellistetty maahanmuutto" on jonkinasteinen suomalaisen kansan kusetus. Kun joku tiedä mistä lähtöisin, kolmannen maan kansalainen pyrkii polkupyöräänsä kantaen talvipakkasessa ja kesävaatteissa Venäjältä Suomeen Lappiin, voin vaan kuvitella kurjuutta mistä hän tulee. Samaa koen, kun näen romanialaisen äidin lapsineen tai vanhuksen kerjäämässä rahaa talvisen Helsingin kadulla maassa istuen. Siinä on jotain samaa kädettömän tai jalattoman thaimaalaisen tai muun maassa olevan kerjäläisen kanssa, joka ryömii Pattayalla turistien jaloissa suositulla markkinatorilla almuja kerjäten. Heidän kenenkään kohdalla ei suomalainen juuri pysähdy. Saati kysymään tai edes pohtimaan millaisista oloista tulet? Vaan hän ajattelee kaikki tietävänä, mutta täydellisen tietämättömänä hiljentääkseen jäljellä olevan, mitättömän omantunnon koputuksen ajatuksella, etten anna mitään, mafialle menee kuitenkin.

Väentupa ry

Väentupa on vanha suomalainen nimi, joka tarkoittaa työväestön majoitustilaa kartanon yhteydessä. Nimi kuvaa hyvin Laukaassa vuonna 1986 perustettua yhdistystä. Väentupa ry:n toiminnan käynnistäjänä on ollut huoli vaikeuksiin joutuneiden ihmisten turvallisen elämän peruspilareista. Muistelen, etten koskaan ole kirjoittanut tästä yhdistyksestä, jonka jäsen olen ollut iät ja ajat. 

Nimi oli aiemmin Seukka ry, jonka pitkäaikainen veturi oli Laukaan seurakunnan silloinen ja sittemmin entinen nuorisotyöntekijä Risto Närhi, yksi eniten arvostamistani päihdetyön sotureista. Kun minut hyväksyttiin yhdistykseen jäseneksi, olin kirjaimellisesti varamies. Sillä lupasin tulla jäsenkokoukseen vain, jos Risto sitä henkilökohtaisesti pyytää ja kokee tarvitsevansa apua. En muista pyysikö hän kerran vai eikö kertaakaan.

Koin olevani toiminnanjohtajan hätävoimavara. Mutta olin vähän muutakin, sillä pidin Seukkalan hoitokodissa säännöllisesti keskustelutilaisuuksia, joista en tiedä olleen kenellekään hyötyä, jos ei haittaakaan. Ehkä ne jollekin jättivät muistiin tai peräti sieluun jonkun jäljen, sillä usean vuosikymmenen jälkeenkin, on joku joskus ottanut niin sanotusti hihasta kiinni ja kertonut muistavansa juuri ne hetket.

Riston kanssa ystävyyteni on säilynyt, johon on tullut etäisyyttä, mutta myös syvyyttä. Hän on myös niitä harvoja toiminnanjohtajia, jotka ovat luopuneet välillä palkastaan, että yhdistys on voinut jatkaa toimintaansa. Tämä tosin on muiden kertomaa, sillä Närhi ei ole näistä tekemisistä edes kuiskinut. Ehkä upeinta on, että se kertoo työn olevan silloin jotain sydämelle saatua. Jotain suurempaa ja enemmän kuin vain palkkatyö.

Yhdistyksen toiminta on monipuolista Lapin Tapojokineen, asumisen yhteisöineen, hoitokotineen ja kuntouttavine työtoimintoineen, hengellisestä annista puhumattakaan. Oikeastaan siihen liittyvä, blogiini liittämä huomisen ilmoitus sai minut muistelemaan ja kirjoittamaan Väentupa ry:stä. En ole koskaan kuullut sattuvampaa nimeä kirkolle kuin "Armon olohuone", vaikken tiedä tarkoitetaanko tilaisuuden nimellä edes kirkkoa.

Uskoni "siihen johonkin" ei mahdu perinteisen kristinuskon muottiin, koska Luojani ei tuomitse ketään ikuiseen kadotukseen. Omat Armon olohuoneet ovat sisällä kirkoissa ja ulkona hautausmailla. Niissä koen olevani osallinen sekä yhteydessä jonnekin sinne mistä en tiedä mitään, kuten ei mielestäni kukaan muukaan. Joiltakin tiedon puute vie uskon, mutta itse koen olevani jotain muuta ja enemmän kuin vain yksi, usein onnellinen ja harvemmin onneton sattuma äärettömässä maailmankaikkeudessa.