Keskikesän eloa

Kun Muumimamma muutti Merikonttikodin keittiön lusikkalaatikosta Päiviksen kanssa ennenaikaiseen mummonmökkiin, jäin Muumipapan kanssa Myllykylän Jokilaaksoon. Pidän siellä asumisesta kovasti, vaikka joskus onkin yksinäistä. Oli opeteltava tulemaan juttuun itsensä ja ympäröivän luonnon kanssa.

Vaikken erityisesti seuraisikaan mitä yhä rehevämmäksi tulevalla luonnonsuojelualueella tapahtuu, huomaan peurat ja hirvet, lepakon lentävän päivälläkin, vesimyyrien ja kalojen melskaavan Purolammessa, viitasammakoiden loikkivan vedestä toiseen, kyykäärmeen luikertelevan polkuni yli sekä sillan kaiteella tarkkailevan haikaran, käen kukunnan, ilveksen loikat ja joutsenperheen. 

Eilen kirjoitin kansainvälisistä kohtaamisistani Tuusulan kahdella järvellä ja siitä kuinka kuntaan on tullut monenlaista väkeä. Joukossa on toivottuja ja vähemmän toivottuja ihmismuuttajia. Samoin on kasvien ja eläintenkin laita. Ilmaston lämpenemisen lisäksi luonto muuttuu myös muutenkin ihmisten toimesta. Luulen, että Jokilaaksossakin silloin tällöin näyttäytyvät supikoirat ovat juuriltaan Venäjän tarhoilta ja minkit enemmän omasta takaa, Hyrylänkin kupeessa olleilta minkkitarhoilta. Puhumattakaan kurtturuusuista, fasaaneista tai peuroista, jotka ihmiset ovat tietoisesti istuttaneet Suomen luontoon. Miten lienee aikanaan siili tänne tullut? Jonka senkin ihminen saattaa näköjään toimillaan maastamme hävittää? Entä mihin lienevät tämän kesän Jokilaakson pääskyset ja västäräkit kadonneet? 

Joidenkin kasvien laita on samoin. Oletan himalajan- eli jättipalsamin muuttaneen Jokilaaksoon joen kunnostuksen yhteydessä maa-aineskuormien mukana, mutta mistä on tullut isokierto eli karhunköynnös tai mistä on kotoisin lupiini? Ehkä syytämme tästä kaikesta tuulia, lintuja sekä virtaavia ja tulvavesiä, jotka kaikki kuljettavat siemeniä. Oma mysteerinsä on Jokilampien penkereelle ilmestynyt vuodesta toiseen kukkiva, kuvan keisarinkruunu eli -pikarililja. Se on pitänyt pintansa, vaikka monet kasvit käyvät ikuista taistelua elintilastaan toisiaan ja ihmistä vastaan. 

Tuusulanjärvestä Vantaanjokeen laskeva Tuusulanjoki on noin 15 kilometriä pitkä. Hyrylästä Myllykylään ulottuvalla noin 9 kilometrin matkalla pyrittiin kunnostustyön yhteydessä palauttamaan joenuomaa luonnonmukaisemmaksi. Vedenlaatu ja kalaston elinolosuhteet parantuivat merkittävästi. Niin tai näin, vuollejokisimpukka eli joessa ennen kunnostusta ja elää kunnostuksen jälkeenkin.

Eilen vein toisen kerran Hiawathan heimoon kuuluvan intiaanikanootin jokeen meloakseni aikani kuluksi vasta- ja myötävirtaan. Mutta sitä ennen kaadoin sen kastellen älylaitteeni ja itseni vaatteineen. En olisi saanut vesikulkuneuvoa kuivalle maalle saati tyhjäksi, ellei rannalla koiraansa uittamassa ollut virolaisrouva olisi jeesannut. Vaatteet ja puhelinkin latausportteineen kuivuivat ajan kanssa. Menetyksiin voin laskea muutaman euron mustavalkoisen, vasemman jalan kuvan crocsin oikean jalan kumppanin, jonka virta vei mennessään. Ensin Tuusulanjokea pitkin Vantaanjokeen ja siitä Suomenlahteen, josta merivirrat voivat kuljettaa sen vaikka Thaimaan Siaminlahteen. Eikö niin?