Tänään on henkilökohtainen juhlapäiväni

Synnyin 16.5.1950 ja minut kastettiin Jorma Veino Juhaniksi tasan kaksi kuukautta myöhemmin. Sillä nimellä Taivaallinen Isäni minut tuntee, joskin harvakseltaan kuulen hänen huutoaan tai kutsuaan. Toimituksen suoritti pastori Jouko Karhu ja kummejani olivat Irja ja Ahti Ylikoski, Antti Asser Soini sekä Lilli Kylen. Lillistä muistan vain sen, että kannoin lapsena hänen matkalaukkuaan pysäkille, kun hän tuli kylään syntymäkotiini Tuusulaan ja matkasi takaisin Ruotsiin. Hän on ainut kummeistani, joka teoriassa voisi olla elossa. En kuitenkaan löydä häntä enää mistään. En juuri edes jälkiä.

Kastepäiväni on ollut myös isäni ja äitini 2-vuotishääpäivä. Sitä en tiennyt kuin vasta tänä tai viime kesänä, kun seurakunta etsi pyynnöstäni kirkonkirjoista tiedot. Vaikka äitini etunimet ovat tietoni mukaan Enni Annikki, kirkonkirjoissa hän on Helvi Annikki. Sitäkään en voi enää tarkistaa, vaikka voikin olla totta eikä kirjoitusvirhe, sillä äitini sisko on Helli.

Joka tapauksessa tänään on henkilökohtainen juhlapäiväni, jonka vuoksi Jokilaakson juhlapaikalla liehuu lippu aamusta iltaan. Ellen unohda sitä yöksi. Päivääni kuului myös uiminen tai pulahdus nykyisellä Urheilukeskuksen uimapaikalla vanhempiani muistellen. Samassa paikassa he opettivat minua uimaan lähes 70 vuotta aiemmin. Kuin eilisen muistan, kun pysyin pinnalla muutaman sekunnin kuution kiven vieressä. Nimeltään paikka oli silloin Lemmelän monttu.

Päivään sisältyi myös vanhempieni ja siskoni haudoilla käynti. Istutinpa jonkun sortin monivuotisen neilikankin, joka hyvällä tuurilla nukkuu talven ja herää ensi kesään mehiläisten lailla.

Mustikkametsääkin mustikoineen etsin Morakotin kanssa huonolla menestyksellä. Vain varpuja löytyi silmänkantamattomiin. Ja niissä ikään kuin kiusaksi jokunen marja. Yhtä hyvin kuin ensi uimiset, muistan kesäiset marjareissut isäni, mutta varsinkin äitini ja Jeri-koiran kanssa. Kuinka myöhemmin pienellä kivellä kotipihassa istuen söin poimimiani marjoja ja olin onnellinen.

Paljon on maailma lapsuudestani muuttunut, joskaan ihminen ei juuri lainkaan. Isäni ollessa nuori, taisteli hän itsenäisyytemme puolesta Neuvostoliittoa vastaan ja äiti tihrusi lottana vihollisen lentokoneita "ryssänkirkon" puretuista kellotapuleista. Nyt sitä samaa tekee samaa valtioita vastaan Ukrainan kansa.

Kun olin lapsi, Hyrylässä ei ollut juurikaan kerrostaloja. Senkin luulin jatkuvan ikuisesti, mutta toisin on käynyt. Nyt niitä nousee kuin eilen saamiamme herkkutatteja ilman sanottavaa sadettakin. Kunka kovasti toivoinkaan, että Hyrylästä ei tulisi pikku Järvenpäätä tai Keravaa. 

Joka tapauksessa tatit ovat tämän päivän juhla-ateriamme ydin jauhelihan ja varhaisperunoiden kanssa. Joukkoon hyppysellinen suolaa ja sipulia. Arvatenkin Tatan toimesta sekaan päätyy lisäksi yhtä jos toista lisuketta muistuttamaan thaimaalaisista ruokatottumuksista.