Vanhaksi eläminen lisää kuolemanriskiä

Tänä aamuna luin mukavan kirjoituksen Suomen vanhimmasta koirasta. Sen voi lukea tästä. Mitsu, rotujen koira oli menossa poistattamaan hammaskiveä, jolloin eläinlääkäri oli sanonut sirun luettuaan, että ei näin vanhaa koiraa voi nukuttaa. Ikä oli yllätys isännällekin, joka kotiin päästyään tarkisti syntymäpäivän koiran omasta passista.

En tiedä, mutta uskon eläimenkin voivan ainakin joissakin tapauksissa ymmärtää vanhenevansa ja ehkä kuolevansakin. Joskus puhutaan esimerkiksi norsujen hautausmaista, jonne nämä isot eläimet saattavat mennä ja menevätkin kuolemaan.

Niin tai näin, Seiska-lehden kirjoitus Mitsusta laittoi pohtimaan milloin olen tietoisesti sisäistänyt, etten eläkään ikuisesti, en ainakaan nykyistä elämääni. Onko se ainut, sitä en tiedä. Ehkä se selviää joskus.

Mieleen palasivat ajat, jolloin kevätjuhlissa lauloimme suvivirren. Kun koulu päättyi, kirmaisimme mieli täynnä lasten riemua laitumille, aurinko paistoi aina, kesä jatkui ikuisesti ja päivieni määrä oli rajaton. Vaan ei ole enää. Päivien määrä on hyvin rajallinen, joka on mielessä sangen usein, sillä mitä kauemmiin elää, sitä vanhemmaksi tulee. Joka Jani Eskelisen sivuilta bongatun blogiotsikkoni mukaan lisää kuolemanriskiä.

Monta elämänpätkää on tullut valmiiksi, joista osasta katson selvinneeni hyvin, hyvin huonosti tai siltä väliltä. Varhaislapsuudesta ennen kouluikää selvisin kelpo lailla. Kouluajasta hyvin huonosti eikä valmista tullut kuin rippi- ja autokouluista.

Sitten sovittelin toistakymmentä vuotta päihteitä ja työntekoa yhteen. Ehkä joku arvaa tai peräti tietää kummassa pärjäsin paremmin. Menestyin itse asiassa hyvin enkä vain sinnepäin. Sitäkin vaihetta kesti aikansa, sillä tajusin tieni olevan oikea ainoastaan, jos tahdon ennen aikojani hautaan.

En halunnut ja lopetin juomisen noin kolmekymppisenä. Oli tullut aikuiseksi kasvamisen aika muutenkin kuin iältään sekä kunnon työelämäjakso. Siitä katson selvinneeni loistavasti, joskin se oli viedä hengen. Sitä pohdin Meilahden sairaalan teho-osaston sydänvalvomossa.

En halunnut kuolla sorvin ääreen, vaan ajattelin, että olen antanut yhteiskunnalle osuuteni ja on aika katsoa mitä sillä ja elämällä ylipäätään on itsekkäästi minulle puolestaan tarjottavana. Vaikka en laittaisi tikkua ristiin enkä tekisi mitään muutakaan. 

Vuorossa oli leppoistaminen, jota jotkut kutsuvat eläkkeellä oloajaksi. Vasta Meilahden yössä, yksin sairaalasängyssä valvoessani ymmärsin, sanoisinko täydellisesti elämän rajallisuuden niin ajassa kuin muutenkin. Toista oli, kun olin 15 tai sinne päin ja tiesin kaiken.

Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat lähtöhetken rajamailla, mutta kokevat kaiken olevan kesken, eivätkä ole valmita lähtemään. Ja olen tavannut Uuras Saarnivaaran kaltaisia, jotka kokivat tehneensä kaiken mitä oli tarkoitettu ja olivat valmiita lähtemään. He saattoivat odottaa vain kutsua taivaan kotiin ja pääsyä jo aiemmin lähteneen puolison tai muiden rakkaiden luokse.

Oletan eläväni elämäni viimeistä jaksoa. Ehkä siksi, että minua ei moni tuonpuoleisessa odota, en minäkään ole ollenkaan valmis enkä halukas lähtemään. Vaikka nykyisin olenkin tyhjänpanttina ja enemmän omaksi kuin muiden iloksi. Mutta aina jotain pitsin nypläykseen rinnastettavaa tekemistä löytyy. Voin ostaa kaupasta eläkerahoillani vaikka 0,30 euron pallon ja antaa sen jollekin lapselle.