Kotini, osa 5

Omakotitalomme tuntui ja olikin oikea koti meidän jengille. Kun Marko tuli pojaksemme perheeseen, koko elämän tuntui ja maistuikin täydelliseltä. Silti sydän paloi jäseneksi elämisen ja asumisen yhteisöön. Se tietysti tarvitsi ensin puolihullun vision ja sille toteuttajat. Palaset loksahtelivat pikku hiljaa paikoilleen, kun aikani etsin paikkaa ja järkeilimme. Jos saisimme yhteisön luotua, jonka vastuuta kantavia jäseniä olisimme, voisimme luopua omakotitalosta ja sijoittaa etupäässä Liisan rahoja johonkin järjettömän järjelliseen.

Liisa oli Keuruun Haapamäellä Haapasalon metsäyhtymän osakas sen kokoisella osuudella, että olisi perusteltua vaatia suvulta Syrjän- tai Heinälammen rannalta talon paikkaa. Osakkaista osa hyödynsi omistustaan metsätuoton lisäksi käymällä mailla marjassa, metsällä tai muuten vaan samoilemassa ja hiihtämässäkin, mutta Liisalle se ei ollut mahdollista. Hän voi lähinnä vain autonsa ikkunasta katsella omienkin mäntyjensä  kasvamista. 

Liisan suku hyväksyi suunnitelmamme. Sen jälkeen puuttui rakennus, jolle ei kukaan keksinyt mitään käyttöä ja johon voisimme tehdä puolimatkankotimme. Siihen tarkoitukseen löytyi Puuppolassa vuosia tyhjillään ollut Kolun vanhainkodin pihapiirin rakennus, joka sai nimekseen Kalliomäen puolimatkankoti. 

Metsän takana asui metsänhoitaja Tapio Kolu. Hänen luokseen menin lähes ensimmäisenä esittelemään itseni sekä suurehkon rakennuksen tulevan käyttötarkoituksen. Hän kuunteli kesäiltana kotinsa portailla omaan rauhalliseen tapaansa ja totesi viimein, että juopoilleko meinaat koteja? Tähän minä, että kyllä vain, silloin kun ovat selvinpäin. Tapio jatkoi, että toisaalta mikä ettei. Kyllä minä ihmisten kanssa olen aina tullut juttuun ja pärjännyt. Että onhan se Kalliomäki ollut hullujenhuone ja synnytyssairaalakin, mutta ne hullut muistan oikein hyvin. Niillä oli alakerrassa häkit ulkona ja me syötettiin niille heiniä. Kovia olivat syömään ruohoa, sanoi Tapio.

Käytännössä suunnittelin itse peruskorjauksen ja muutostyöt. Kaikki tapahtui niin edullisesti, että vierailijoita kävi ympäristöministeristämme lähtien katsomassa moista ihmettä. Kaikki myös toteutettiin hisseineen liikuntaesteettömiksi.

Mutta murinansa oli silläkin: "Aikanaan raahattiin ikäihmisiä portaita ylös ja alas eikä kukaan osannut edes haaveilla hissistä. Mutta kun tuli Soini juoppoineen ja poliittisine suhteineen, niin mikään ei enää ollutkaan rahasti kiinni". Tämä loukkasi myös Liisaa, joka hissiä eniten tarvitsi, mutta josta ei juoppoa tulisi, vaikka paistaisi itäisen naapurimaan kansalaisen tavoin vaikka voissa.

Mönkijäkin meillä oli, jolla koko perheeni ajeli. Kerran oli Kolun vanhainkodilta kevään tullessa kadonnut vanhus eikä häntä löytynyt mistään. Henkilökunta sanoi, että ulkona ei selviä yöpakkasten vuoksi aamuun elossa. Löysin seniorin reippaan kilometrin päästä mönkijällä, kuusen juurelle käpertyneenä. Nostin langanlaihan miehen lavalle ja ajoin takaisin. Mies sylissäni kävelin sisään ja laskin aulan penkille. Yksi hoitaja puki sanoiksi koko henkilökunnan ja muun väen kiitollisuuden: "Vaikka tulisit mönkijöinesi ajamaan sisälle pitkin käytäviä, koskaan minulla ei ole enää yhtään pahaa ajatusta saati sanomista Kalliomäestä."