Ihmisten sotahulluuksista taas kerran

Eilen kirjoitin odottaneeni sateen loppumista ainakin parituntisen Jomtienin Lotuksen tavaratalossa. Istuimme aulan penkillä ja kävimme vuoronperään kurkkimassa ulkona, joko sade on päättynyt. Samalla asialla oli myön ikäiseni, Thaimaassa asuva serbimies, jonka kanssa jäin juttusille. Kysyin sitäkin mitä mieltä hän mahtaa olla Vladimir Putinista. Sanoi, ettei pidä ja lisäsi, ettei pidä kyllä Natostakaan. Kun kutristin otsaani, jatkoi hän niiden pommittaneen hänen kotimaansa aivan rikki.

Sitä jäin vielä iltasella ja tänä aamunakin pohtimaan. Sillä vaikka Jugoslavian jakautuminen moneksi valtioksi oli muistissa, en jostain syystä ollut perehtynyt siihen mitä oikeastaan tapahtui. Eikä se selvinnyt nytkään. Sen muistin, että Neuvostoliiton aikaan Titon Jugoslaviasta sanottiin "sen olevan itäisen Euroopan sivistynein maa". Kun Titon ote kirposi, harva maa on yhtä suruttomasti (huono ilmaisu) tappanut toisiaan. Itseasiassa se on tärkeä oppi. Sisäistetyllä ja kurilla istutetulla sivistyksellä on vissi ero varsinkin tiukan paikan tullen. Oikeastaan Jugoslavia olikin monta väkisin yhteen liitettyä kansaa, jotka eivät ehkä ole koskaan mahtuneet sopuisasti samalle ruokakupille.

Maailmanrauhan kannalta lienee jo kauan ollut niin, että tavalla tai toisella pienten kansojen on ollut tanssittava Neuvostoliiton/Venäjän ja/tai Yhdysvaltojen pillin mukaan, vaikka Kiinallakin on omat Taiwaninsa. Se kylläkin on paljon enemmän Kiinaa kuin Krim Venäjää.

Thaimaassa sota Euroopassa ei ole samalla tavalla esillä lehdissä kuin Suomessa. Tosin onhan sijaintikin eri, kansan koko kymmenkertainen ja itsenäisyysaika samoin. Thaimaa on myös Aasiassa taloudellisesti ja sotilaallisesti merkittävä maa, jonka olemassa oloa ei taida uhata mikään, ei varsinkaan Ukrainan lailla.

Joskus tuntuu, että maailman aseteollisuus laivoineen, sukellusveneineen ja lentokoneineen on niin valtavan suuri ala, että se tarvitsee alati uusia temmellyskenttiä, joita voi hyvin kutsua myös sodiksi. Nyt on mukaan tullut vielä avaruuden valloituskin. 

En tiedä mikä ihmisessä on vialla, että emme osaa elää sopuisasti ilman toistemme tappamista. Tilaakin olisi kaikille hamaan tulevaisuuteen, sillä edelleen maailman kansat mahtuisivat yhtä aikaa Päijänne-Keitele ja Saimaan vesistöjen jäille.

Mutta jos ja kun kansoja ajattelen, ei sotahulluja tarvitse hakea rajan tai rapakon takaa. Niitä on löytynyt lähempääkin. Isäni oli useammankin kerran pystykorvakiväärin kanssa idän suunnassa enkä tiedä pysähtyikö hän rajalle. Vai oliko tekemässä Suur-Suomea tai vaikka tappamassa saksalaisten kanssa leningradilaisia nälkään. Ei isä niistä puhunut edes rohkaisuryypyn jälkeen.

Vaikka Thaimaalla onkin pitkä ja loistokas historia ainakin 1200 luvulta saakka, on matkan varrelle mahtunut monenlaista vallantavoittelijaa ja hallitsijaa. Joten oman kansan veren maku on suussa thaimaalaisillakin.

Tällä hetkellä nautin päivistä täysin palkein ja odotan lähikuukausilta mahdollisuutta tutustua Thaimaan maaseutuun ilman muita, kaltaisiani farangeja. Myös Filippiineiltä jäi maukkaimpana muistiin kuukaisi, jolloin sain asua paikallistet keskuudessa. Ehkä jotain samaa voin kokea tällä matkalla täälläkin.