Pienen pieni maailmani

Saimi Hoyer suosittelee jokaista ihmistä pysähtymään pienten ihmeiden äärelle ja hämmentymään niistä. Mutta kuka Saimi on? Hän on Punkaharjun kartanon emäntä, joka raahaa vuodesta toiseen mukanaan velkaista taakkaansa, tamppaa lumessa pojaltaan lainaamissa pilkkisaappaissa ja nauraa mielikuvalle käheästi.

Valtti-koira kieppuu kannoilla ja upottaa kirsunsa hankeen kuin tarkistaakseen, onko lumivaipan alla elämää. Sanoo koiran ja metsän olleen hänen pelastusrenkaansa. Vaikka ahdinko olisi kuinka syvä ja pöydällä valtaisi laskupino, on koiran päästävä metsään pissalle. Ne hetket ovat pitäneet hänet kasassa, sillä matkalle on jäänyt myös puoliso. "Kun muutimme Punkaharjulle perheen kanssa kymmenen vuotta sitten, en tullut tänne kartanon neitona istuksimaan. Jengi kelasi, että vain syön kuivattuja mustikoita ja halailen puita. Mutta eei, eeei, ei se ole niin mennyt", kertoo Saimi.

Itseeni ei kolahtanut Saimi, vaan metsä ja koiran merkittävä rooli, sen ehkä sitä ymmärtämättä. Se pitää emäntäänsä kasassa yhdessä koettujen pienten, mutta lähes eloa suurempien asioiden kanssa. Se kaikki oli kuin elämästäni, jossa ei muiden silmissä juuri olekaan kuin pieniä asioita. Ehkä minutkin on pitänyt kasassa Niilo ja luonto. 

Kun luin artikkelia Me Naiset -lehdestä, ajattelin luonani käynyttä Leenaa ja Piku-koiraa, jolle ei kelvannut sen omaan ruokakuppiin laittamamme nakkikastike perunoilla. Kun heitin päivällisen puun juurelle pihan pitkään heinikkoon, kaikki kelpasi yht'äkkiä viimeistä nokaretta myöten. Ihmisen järjelle outoa, mutta Pikulle nälkää suurempi asia. Ehkä se oli kade ja ajatteli, että muut syövät, jos ei hän. Piku nimittäin on kateellinen kissakaverilleen, joka on muille Häkkinen, mutta minulle Heiskanen. 

Toissapäivänä kävelin sen kanssa ison tien varteen heidän lähtiessä kotiin ja pysähdyin puun kohdalle, joka pisti silmiin täysin harmaana kaiken vihreyden keskellä. Kirjoitinkin, että jollekin elävälle ei kevät eikä kesä enää koitakaan, vaan taival on päättynyt talven tuiverruksiin. 

Illalla puu ja sen elämä tulivat uudelleen ajatuksiini vuoteessa. Entäpä, jos pitkien nokkosten takana kuvan puu onkin tuomi, jonka elon taipaleelle on tullut aavikkotaival? Jospa sen olivatkin löytäneet tuomenkehrääjäkoit, jotka ovat mässäilleet sen kukilla vatsojensa täydeltä. Kun ruuat on syöty, lähtevät kutsumattomat vieraan ja puu saattaa selvitä hengissä vaikka minua kauemmin.

Nyt on sitten Aku Ankan kokoinen toinenkin syy kävellä postilaatikolle kannustamaan puulle jatkoaikaa ja elämää. Oikeastaan kolmaskin, sillä kastelen ja kasvatan tien varressa postinkantajalle kolmea pikkutomaattia amppelissa. 

Viime kesänä ihmettelin osaomistuskoira Niilon kiireitä aamuin, päivin ja illoin uimalaiturille, kunnes sen keksin. Se oli löytänyt ilmeisesti vuorokausitolkulla kestävät viitasammakoiden lemmenleikit laiturin vieressä. Niiden puuhia se eli mukana päivästä toiseen hieman lättänä kuono vedessä, aivan sammakoissa kiinni.

En myöskään unohda kuinka seurasimme ikkunalasiin lentäneen tiaisen kamppailua elämänsä puolesta. Kuinka yhdessä iloitsimme, jos se kohosi siivilleen ja kuinka yhdessä surimme, jos sen hautasimme. Niilolla ja minulla on oma, yksityinen maailmamme ja osaamme eläytyä selällään olevan koppakuoriaisen hätään auttaessamme sen takaisin jaloilleen. Mielemme osaavat myös luikerrella yhdessä vaskitsan rinnalla sen ylittäessä Jokilaakson pihan hiekka-aavikkoa.

Muille pienet ja mitättömät asiat ovat isoja minulle, ehkä Pikulle ja Niilollekin. Useat ihmiset eivät välitä tai ymmärrä tätä lainkaan. Ehkä elän elämääni näin, koska iän myötä isosta on tullut pientä ja pienestä isoa. On mukavaa ajatella, että Punkaharjun Saimi saattaisi ymmärtää, jos jotain tästä tietäisi.