Irtisanoutumisaalto

Uusi Suomi kirjoitti: "Yhdysvalloissa ja Britanniassa on tänä syksynä alettu puhua suuresta irtisanoutumisaallosta, joka on saanut nimen Great Resignation. Kyse ei siis ole irtisanomisaallosta, jossa työnantajat vähentäisivät väkeään. Kyse on työntekijöiden omaehtoisesti kiitti mulle riitti -päätöksistä ja aika nostaa kytkintä -ratkaisuista."

Itse olen ottanut ensimmäiset askeleet palkkatyössä yli puolivuosisataa sitten. Silloin en työpaikkoja juuri sisällön vuoksi valinnut, vaan kelpasi työ kuin työ. Tärkeintä oli palkka. Kesähelteellä joku lapioi minkkifarmilla minkin sitä itseään tai kärräsimme urakalla turvepaaleja tai teimme muuta vähemmän mieltä ylentävää.

Pääomana ikäluokallani oli vanhemmilta peritty oppi, jonka he vastaavasti olivat saaneet rakentaessaan sodanjälkeistä Suomea. Työ ja säästäminen olivat tärkeintä, jotta lapsilla olisi helpompaa kuin heillä sota-aikaan. Tästä henkisestä perinnöstä ammensin huomisen eväitä itsekin. Oli perusasioita, että kolmasosa päivästä, viikosta tai vuodesta menee itsensä tai ainakin tekemisensä myymiseen rahasta.

Vasta myöhemmin mukaan tuli muita arvoja siihen mitä tekee ja että työstä voi saada muutakin kuin markkoja. Piti olla kivaa, työ mielekästä, työkaverit mukavia sekä työskentelyolosuhteet monin tavoin hyvät ja niin edelleen. Aikansa kutakin ja nyt minun olisi vaikea kuvitella tekemistä, jota suostuisin tekemään säännöllisesti rahan vuoksi. Ikäkin tosin osin jo suojelee tältä. 

Mutta mitkä mahtavat olla blogin alun syyt joukkoirtisanoutumisiin? Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että hyvä sosiaaliturva ja aineellinen hyvinvointi ovat opettaneet, että tekemätöntä työtä ei enää tarvitse tehdä hinnalla millä hyvänsä eikä itse asiassa millään hinnalla, jos se ei ole kivaa? Näinnäiskivaa voi yhä useampi pitää muiden tienaamilla rahoilla. 

Sen verran olen maailmaa kiertänyt, että voin sanoa varmuudella tietäväni mitä keinomukavan sijaan nälkä on. Olen nähnyt, kuinka hampurilaispaikoista kerätään ihmisten ruoka-annosten tähteet ja pakataan uusiksi annoksiksi heille, joilla on asiat huonommin tai ainakin köyhemmin. Pala nousee yhä kurkkuun, kun käsitän, ette hekään, jotka ostavat syötäväksi toisten tähteitä, eivät ole ravintoketjun alimpia. Siellä ovat he, joilla ei ole rahaa ostaa edes toisten jätteitä 😥. Jos hän tässä tilanteessa varastaa minulta kassin tai massin, niin ketä syyttäisin, jotta osoite olisi oikea? 

Sanotaan, että tasan eivät käy onnen lahjat. Olen samaa mieltä, joskaan en tiedä millä onnea arvioidaan. Avioerojen määrillä, naisiin kohdistuvilla pahoinpitelyillä, säästötilin saldolla vai jollakin muulla? Ehkä yksi hyvä mittari on vanhempien rakkaus, jota ei mitata pankkikirjan paksuudella eikä ruokapöydän antimilla.

Joskus olen tavannut ihmisen tai ihmisiä, joilla on aina ollut kaikki mitä voi rahalla saada. He kulkevat silti vailla iloa elämässään yrittäen ostaa onnellisuutta seteleillä. Vaikka he tietävät, että onni, jonka voi ostaa rahalla, ei ole sitä mitä he etsivät, he ostavat sitä silti. Sillä se antaa hetken lohdun rakkaudettomuuteen ja yksinäisyyteen.