Tein monta avustus- ja tutustumismatkaa Viroon. Kohteisiin, missä ei turisteja tai muita ulkomaalaisia näkynyt. Lähes kaikki olivat laitoksia, joissa asui enemmän tai vähemmän yhteiskunnan tukea tai sen asettamia rajoituksia tarvitsevia. Mukana oli suljettuja laitoksia, kuten vankiloita, mutta myös muita.
Ensimmäisillä matkoillani kanssani kulki aina työnsä puolesta sosiaali- tai jonkun muun ministeriön virkamies. He näyttivät lähinnä pieniä, sangen viihtyisiäkin kohteita, joissa kaikki oli ehkä yhtä hyvin kuin Suomessakin. Yhden matkan päättyessä saattaessaan minua laivaan, puristi yksi valtion virkamies kättäni, katsoi silmiin sekä sanoi: "Olen tullut vakuuttuneeksi hyvästä sydämestäsi ja vilpittömästä halustasi auttaa. Sen vuoksi kerron, että meillä on toisenlaisiakin paikkoja, joita näytän sinulle ensi kerralla, jos vielä tulet."
Minähän menin ja tulin. Sen ansiosta pääsin tutustumaan muun muassa Irun vanhainkotiin, joka lienee modernisoituna edelleen olemassa. Se oli monisatapaikkainen laitos, jossa elämäänsä eli paljon muitakin yhteiskunnan apua tarvitsevia kuin vanhuksia. Henkilökuntaa oli hyvin vähän, mutta apua odottavia sitäkin enemmän vuoteissaan suurissa saleissa. Kaikkia ulko-oviakaan ei ollut ja pääskyset lentelivät sisään ja ulos ruokkien katonrajassa oleviin pesiin poikasiaan.
Kun palasin Suomeen, tiesin mitä teen. Meri Tirroniemi joutui vähentämään panostaan, sillä hänen ja aikoinaan minunkin työnantaja, Jyväskylän kaupunkiseurakunta sanoi, että tähän avustustyöhön ei voi käyttää työaikaa, koska Iru eikä koko Viro ole seurakunnan virallinen avustuskohde.
Auttavia tahoja ja käsiä löytyi silti. Mukana oli Invalidiliiton Jyväskylän palvelutalo, Palokan kuntayhtymä, Keskussairaala ja monet muut. Liisa Saarnivaara-Soini antoi useammankin käytöstä poistuneen pyörätuolin. Kortensa kekoon kantoi myös kirjani kielenkorjaaja Tiina Hokkanen-Oja, joka väheksyi omaa osuuttaan, kun tätä tarkentaakseni kysyin. Tämäkin oli oma sarkansa, sillä usein lakisääteiset apuvälineet omistaa Suomessa yhteiskunta, joka on antanut ne tarvitseville vain käyttöön. Täysin tarpeettomiksi jääneiden apuvälineiden saaminen lahjoitettavaksi Viroon oli monen mutkan takana.
Lahjoituksia kunnosti kuukausitolkulla Jyväskylän Katulähetys. Pyörätuoleja, rollaattoreita, muita liikkumisen apuväleitä ja pyörällisiä vuoteita oli useita kymmeniä. Kun vein ensimmäistä kuormaa, varoitti Eestin kristillinen yhdistys, että minun ei tulisi antaa apuvälineitä käyttäjille eikä ehkä koko vanhainkodille omaksi, vaan ainoastaan käyttöön. En uskonut ehkä siksi, että partnerini ei ollut kovinkaan innokas aiemmin toimittamaan lelukuormaamme lapsille.
Kun menin seuraavan kuorman kanssa Iruun, oli aiemmin toimittamistani pyörätuoleista vain yksi jäljellä. Siihen mitä oli tapahtunut en saanut virallista vastausta koskaan. Käytäväkuiskutusten mukaan käyttäjät ja osa henkilökunnasta yhdessä tai yksin oli vaihtanut tuolit rahaan ja viinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti