Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 73

Koska kirjoitan kirjaani yhden vuoden jokaisena päivänä, on joskus syytä hypätä hetkeen tässä ja nyt.

17. lokakuuta, siis eilen ja viime yönä oli Suomessa vuosittain vietettävä Asunnottomien yö. Silloin tarkoituksena on ympäri maailmaa kiinnittää huomiota maailmanlaajuiseen köyhyyteen ja pohtia keinoja sen poistamiseksi. Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1992 luomaa teemapäivää vietettiin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1987 Pariisissa. Silloin sinne kokoontui noin 100 000 henkeä kunnioittamaan köyhyyden, nälän, väkivallan ja pelon uhreja.

Helsingissä on silloin asian tiimoilta monia tapahtumia ympäri kaupunkia. Väkeä, usein kylmänä ja alakuloisena päivänä sekä yönä on paljon liikkeellä muuallakin pitkin Suomea. Myös luottamushenkilöitä, joita on vaalivuonna joukossa enemmän. Huonona päivänäni ajattelen, että monella heistä ei ole kodittomalle juuri annettavaa. Mutta otettavaa on. Kadulla elämäänsä elävän ääni äänestyspäivänä.

Jyväskylässä tapahtumaa on vietetty muun muassa Kävelykadun päässä, Aren aukiolla. Nyt korona eli Covid-19 perui tapahtumat. Keskustelua käytiin tänä vuonna netissä, televisiossa ja niin edelleen. Mutta missä olivat asianomaisten eli asunnottomien näyttöruudut ja -päätteet? 

Pitkän päivä- ja yötyönkin kodittomuuden parissa puuhastelleena tiedän, että jokaiselle asunnon järjestäminen saati sen säilyttäminen ei ole helppoa. Eikä se ole varsinkaan demokratiassa yhden eläväisen show. Vaikka olisi kuinka korvaamaton. Ainakin omasta mielestään. 

Silti uskon tietäväni mitä pitäisi tehdä. Ehkä asunnottomuutta onkin poistamassa liikaa "hoitavia" ihmisiä, jotka tarjoavat yhtä jos toista, jos vailla asuntoa oleva muuttuu. Viesti kirjoituspöydän takaa on liian usein: "Voi sinä hyvä koditon. Minä olen tarjonnut sinulle vaikka mitä, mutta kun sinä et pysty niitä pitämään. Mitä kanssasi pitäisi tehdä?" Kaikki lähtee siitä, että kodittoman on muututtava. On kyettävä sopeutumaan muiden asettamiin sääntöihin ja raameihin. Mutta kaikki eivät pysty tai eivät tahdo.

Aikoinaan Espoo sai ahaa-elämyksen. Ja asutti Mankkaan kaatopaikan koijien asukkaat kerrostaloihin. Mutta ei aikaakaan, kun osa palasi sinne mistä oli lähtenytkin. Siitä pisteet Espoolle, että se ei luovuttanut. Vaan rakensi kaatopaikan läheisyyteen pienet kodit monelle. Yhteiskunnan normien mukaan elävistä useat sanoivat niitä parakeiksi. Kuten minunkin merikonttikotiani. 

Kun ihmiset pakkautuvat asumaan tiiviisti, erilaisuuden sietäminen saati hyväksyminen vaikeutuu. Ymmärrän sen hyvin. Mutta Suomi lienee läntisen Euroopan harvimmin asuttu maa. Joten tilaa olisi erilaisille asumisratkaisuille. Tai onko moni kuullut puhuttavat Enontekiön kunnan asunnottomista? Ehkä siellä ovat väljästi sijoitetut omakotitalot ja mummonmökit kurssissa. 

Enemmän pitäisikin pohtia asianomaisten kanssa minkälaisen asumismuodon koditon pystyy ja haluaa säilyttää, jos ja kun hän ei muuta tapojaan. Ymmärrän senkin, että tämä olisi vain yksi askel oikeaan suuntaan. Sillä yhä enemmän on niitä, joille ei hevin istu enemmistön hyväksymät tavat ja tottumukset. Enhän minäkään ole aina tiennyt mitä haluan. Enkä sitä mihin pystyn tai en. 



Ei kommentteja: