Vältän Jokilaakson elämän säätämistä

Toissa päivänä kirjoitin, että Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut.

Siispä vastapainona sille annan kaiken elämän elää siellä tai täällä elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso onkin mahdollisuuksien mukaan kaiken elävän turvakeidas ja -satama.

Viime talvena kuitenkin päätin, että vähintäänkin vähennän himalajan palsamin eloa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin tämän sydämeeni sattuvan puuhan.

Siispä kasvakoot ja taistelkoot elintilasta kantaväestön kanssa. Mesiangervon, nokkosten, karhunputkien, maitohorsman ja monien muiden kanssa. Jotka kaikki kasvavat ympärilläni minua pitemmäksi.

Mutta ihminen on ennen minua säätöjään tehnyt, jotka vaikuttavat Jokilaaksossakin. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin toisella puolen. Jonka kanssa Niilo haluaisi välien selvittelyyn.

Välillä pihassa on sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin  maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin syö vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Se sopii minulla hyvin.

Joten luonto säätäköön itse elonsa, johon puutun vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun aamulla huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa kuin työnsä puolesta säätäjät.

Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolella ja monipuolisesti.