Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 15. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 9

Mitä kaikkea Soini on.

Kun en päässyt kovinkaan pitkälle siinä, miksi olen Soini, niin huomattavasti kauemmas olen kulkenut selvittäessäni mitä kaikkea Soini on.

Aikaisemmin en lainkaan pitänyt sukunimestäni, vaan nykyisin on toisin. Nimellä on loistokas historia ja en vaihtaisi sitä mihinkään toiseen. Jos tähdet ovat tulevaisuudessa suotuisat, pidän osaltani huolen, että nimi elää suvussani ja saa ehkä uuden polunkin.

Soini on myös muun muassa pieni, eteläpohjalainen kunta, jossa ei paljon ole ainutlaatuista. Mutta on jotain.

Suomessa on ollut 180 vaivaisukkoa, joista noin sata on "elossa" kirkkojen edessä. Tässä vaivaisten joukossa on vain yksi nainen. Soinin seurakunnan vaivaisakka. Joka on oikeastaan ikänsä puolesta tyttö. Hänen kädessä olleesta kepistä on jäänyt vain kädensija nyrkin sisälle.

Matti Taipaleen vuonna 1854 veistämä tummatukkainen ja siniasuinen hahmo kerää edelleen 500-700 euroa vuodessa diakoniatyölle ja toimii pienen paikkakunnan isona nähtävyytenä. 152-senttinen vaivaisakka on sijoitettu kirkkotapulin viereen suojakatokseen.

Soini on sitäkin Suomen historiaa,
joka on muutakin kuin kristinusko. 
Mutta seurakunta puhuu liian suurella suulla eteläpohjalaisittain rehvastellen, että Soinin vaivaisakka on valtakunnan ainut.

Ensimmäinen vaimoni Liisa nimittäin käytti liikkuessaan pyörätuolia, sillä hän sairastui Soinin seurakunnan "vaivaistytön" ikäisenä polioon. Joka vei toimivat jalat alta.

Minulla on jossain valokuva, missä Liisa istuu tuolissaan mainitun tytön vieressä. Tallentamani ainutlaatuisen tilanteen otoksen lähetin aikoinaan sekä Soinin kuntaan että seurakuntaan tekstillä "Soinien vaivaisakat, terveisin Jorma Soini, toisen puoliso".

Liisa toimi aktiivisesti Vihreät vaivaiset yhdistyksessä ja itse olen lähtöisin seudulta, missä akka on kaikkea muuta kuin haukkumasana. Joten oli oikein sopivaa sanoa kuten sanoin. Myös Liisan mielestä, jota yhdessä nauroimme. Mutta kumpikaan kuvan saanut taho ei meille koskaan vastannut.

Liisan suvun hautakiveen nimi ei koskaan päätynyt, sillä ennen kuolemaansa hän poisti sen sukunimestään. Ja Saarnivaara-Soini palautui Saarnivaaraksi.

Tätä kaikkea on mukava pohtia Soiniityntiellä, jossa asun tien ainoana ihmisasukkaana. Aikoinaan tarjosin nimeä nimettömälle tielle, jonka synnyinkuntani Tuusula hyväksyi. Sekin on oma tarinansa, mutta missäpä muussakaan osoitteessa Soini voisi sopivammin asua.

Ei kommentteja: