Väärien valintojen asiantuntija * 4

Äitini.

Taidanpa palata toviksi muistoihini Tuuskodosta. Kerran menin äitini huoneeseen, jossa ei ollutkaan ketään. Hän oli joutunut Hyvinkään sairaalaan. En muista miksi. Vuoteen vieressä siellä istui Tuusulan omahoitaja. Jolta kysyinkin miksi olet täällä vapaapäivänäsi? Sain vastauksen, että koska pidän Annikista kovasti ja hän on välillä hyvin yksinäinen.

Syyllisyyttäkin tunsin silloin ja muulloinkin. Mutta asuin Keski-Suomessa enkä voinut mennä tai tulla Tuusulaan läheskään joka viikonloppu. Perheessäni oli myös uusi jäsen, 6-vuotias Marko. Joka opetti minulle paljon vuosien aikana rakkaudesta ja välittämisestä ilman vaatimuksia.

Usein hän kysyi voiko lähteä Helsinkiin ja Tuusulaan kanssani? Aina voi. Ja aina hänellä oli vain yksi jatkokysymys. Voidaanko mennä katsomaan mummua? Aina voitiin. Kysymykseen miksi haluat sinne, kun hän on välillä niin ilkeä sinullekin, Markolla oli joka kerta sama vastaus: "Siks ku se on mun mummu." Vain se merkitsi.

Äidiltäni oli katkennut nimittän verisuoni aiemmin päästä, joka muutti hänen persoonaansa. Tuntui, että hän oli usein ilkeä kaikille. Iloton ainakin. Mutta Markolle ei sillä ollut väliä. Poikani oli ainut, joka mummonsa sydämen näkyvästi sulatti.

Sairaudesta johtuen Annikin puheesta oli vaikea saada selvää. Kun taas kerran menimme Tuuskotoon, sopersi hän suu vinossa Markolle, että aukaise tuo pöydän alin laatikko. Se oli tulvillaan suklaakonvehteja, joita seniorit saivat yhden päivässä. Äitini sanoi lapsenlapselleen "olen säästänyt ne kaikki sinulle". Se oli hyvin kaunis hetki.

Rakastin paljon äitiäni. 

Hyvinkään sairaalassa tapaamani omahoitaja oli ainutlaatuinen monella tavalla. Äitini linnoittautui Tuuskodossa huoneeseensa eikä suostunut tulemaan muiden joukkoon. Niinpä hoitaja oli kaivanut jostain tiedon innokkaasta tupakoitsijasta. Hän istutti paheen uudelleen, jonka jälkeen esti huoneessa polttamisen vieden tupakat.

Joten äidin oli pakko tulla muiden joukkoon. Siellä hän istui monet illat ja päivisinkin tupakoiden, seurustellen ja katsellen televisiota. Olen tästä ikuisesti kiitollinen ja haluan uskoa äidin olleen kaiken totisuuden keskellä välillä onnellinenkin.

Satuin olemaan Tuuskodossa, kun televisiosta tuli suorana lähetyksenä amerikkalaisten ensimmäinen kuukävely. Sitä katseli huoneellinen senioreita. Heille sanoin jotenkin niin, että "on se ihmeellistä, kun ihmiset ovat päässeet kuuhun". Eräs, lähes täyden elämän elänyt herrasmies nousi vaivalloisesti ylös ja keppiinsä nojaten talutti minut ikkunan ääreen. Sekä näytti taivaalla mollottavaa kuuta sanoen: "Kato poika! Kuu on tuolla. Meitä ei huijata."