En haluaisi säätää enää kuin omaa elämääni

Mutta toisin oli ennen. Varsinkin murkkuikäisenä tiesin kaiken. Enää ei näin ole. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän. Omalla laillani. Silti kadotan silloin tällöin itseni.

Ennen ihmisten seinien sisään pääsi elävien ihmisten lisäksi kotikäynnille vain kirjeet, kortit, kirjat sekä lehdet. Myöhemmin lankapuhelin, radio ja televisio. Iso osa niistä oli tarkoitettu vain yksipuoliseen viestintään. Oli otettava vastaan "mitä luukusta tai tuutista tulee".

Tänään elämme someaikaa, joka on toisin kuin ennen molempiin suuntiin viestintää ja kommunikointia. En edes yritä luetteloida mitä kaikkea mahdollisuuksia pelkästään nettimaailma pitää sisällään. Siellä ihmiset haukkuvat ja parjaavat täysin vieraitakin ihmisiä. Varsinkin keski-ikäiset. Joskus tällöin häpeän ihmisen raadollisuutta ja alamittaisuutta. Myös omaani.

Mutta suksia on saatu ristiin ilman nettiä ja puhelintakin aina. Sodiksi asti. Isänikin oli kerännyt lauman ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Oli, jos oli pakko.

Sekaan mahtui piikkipaikoille saakka sukulaisia ja naapureitakin. Välillä tätä murehdin, sillä näin isäni joskus siitä kärsivän läpi elämän.

Voi olla, että erimielisyyden kohde ei edes tiennyt olevansa kenenkään mustalla listalla. Mutta, jos ei jotain tiedä, siitä ei voi kai kärsiäkään. Vain isäni kärsi silloin.

Oma musta listani on muiden tekemä ja puolen tusinan henkilön mittainen. Jonne en itse ole asettanut ketään. Vaan listalaiset minut. He ovat ensin ottaneet oikeudekseen säätää elämääni, jota eivät itse edes ymmärrä tekevänsä. Enkä tosin joskus minäkään.

Kun sitten vastaan, kuten metsä on huutanut, juuttuu heidän hissinsä milloin minnekin kerrosten välille. Eikä lähde liikkeelle kuin minut deletoimalla.

Ehkä vähän kärsinkin siitä, sillä haluaisin olla karavaanareiden tapaan kaikkien kaveri. Mutta myönnän omassa sydämessänikin olevan ikävän osan, jota en voi enkä ehkä haluakaan kokonaan pois tai unohtaa. En halua olla kaikkien kaveri hinnalla millä hyvänsä.

Suoraan sanottuna se ikävä kyllä on anteeksiantamattomuutta. Minun on vaikea antaa anteeksi sydämen pohjassa saakka vuosikymmenentenkin kaverille, joka osoittaa sormella ja sanoo, että hän on oikeassa ja olen sairas sekä syyllinen.

Juuri koskaan en silti aloita säätämistä, mutta minusta saa helposti siihen kumppanin. Kun joku tulee omine säätöineen liian lähelle. Eikä niiden tarvitse edes koskea minua.

En esimerkiksi hyväksy usein kristittyinä itseään pitävien intoa viedä joiltakin oikeus ilmaista keskinäistä rakkauttaan muiden tapaan. Tai halua viedä oikeus lapseen. En ymmärrä enkä hyväksy, sillä maailma on täynnä lapsia vailla rakkautta. Eikä yhdellekään annettu rakkaus ole minulta pois.

Heh... ja minun piti kirjoittaa mamukasveista. Ehkä huomenna sitten.