Mutkia matkassa

Kun olin pieni poika myös iältäni, kadehdin muita ja halusin olla kuten toiset. Mutta en ollut, joten luovutin. Jonka jälkeen halusin olla jotain muuta kuin muut. Sitä tietä etsin päihteidenkin avulla 15 vuotta.

Se oli hyvä koulu, joskin saada päästötodistus, on suhteellisen harvinaista. Ehkä pätevyys on kuitenkin mielen raittius. Mitä se itse kullekin lieneekään.

Sen verran olen laidoilla kulkeneita ottanut alas niin sanotusti kaulakiikusta ja ollut laittamassa multiin, hyvin läheisiäkin, jotta tiedän mistä puhun.

Ihmisten hyväksi ystäväksi tai peräti ikuiseksi rakastetuksi pitkässä juoksussa minusta ei ole vielä ollut. En ole ainakaan niin kokenut, joskin luullut usein vuosikaudet.

Vaan olen saanut kuulla eräänkin kerran olevani ainut syyllinen. Mutta aloitan yhä uudelleen alusta ja ajattelen bussin käytävällä juoksevan pienen pojan lailla. Joka istui, kun isä pakotti. Mutta sanoi itkua tuhertaen: "Istun, mutta sydämessäni seison kuitenkin."

Sen sijaan koirat eivät ole hylänneet minua koskaan. Eikä niin ole tehnyt osaomistuskoira Niilokaan, josta en tiedä tällä hetkellä mitään. Siitä päättelen, että se on Päiviksen luona. Joka ei sanonut enää rakastavansa minua, eikä myöhemmin enää moikaan. Eikä paljon vastaile minulle ystävällisiin kysymyksiinkään.

Ehkä hän ajattelee, että kiusa se on pienikin kiusa. Tai, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Mutta vain huutaja tietää mitä on huutanut. Ja kuulijan korvat voivat kuulla omiaan tai mitä haluavat. Jolla ei ehkä ole tartuntapintaa lainkaan huutoon. Se on siis vääristynyt feikkikaiku. Oli miten oli, vaikenemisen koen pahan olon ja pettymyksen purkamisena.

Ehkä omituisuuteni ja oma tieni johtuu lapsena koetusta sekä omista valinnoista. Sillä kukaan ei ole menneisyytensä vanki ilman omaa tahtoa. Vaikka olisi mielestään tahdotonkin 😊.

Minä en halunnut olla lättänenäinen kapiaisen kakara. Mutta olin ja nenänikin kelpaa nykyisin itselleni.

Kun olin lapsi, päivieni määrä oli rajaton. Suvivirttä laulaessa koulun kevätjuhlissa tuntui, että kesä jatkui ikuisesti.

Ehkä näin onkin, vaikka elämän ikuisuudesta en oikeastaan tiedä mitään. Enkä siitä kuinka se kohdallani jatkuu, kun jätän maallisen majani.

Mutta vaikken tiedä, ikuisuuteen uskon. Tavalla tai toisella ja siinä kaikessa olen mukana. Mutta siinä on mukana myös hän kuka on kääntänyt selkänsä kristinuskolle. Uskon, että hänenkään osana ei ole mustakantisten kirjojen kanssa kulkevien helvetin tuletkaan.