Itsensä kanssa eläminen

Kun olin elämän sykkeessä mukana siten, että kolmasosa elämästä meni itsensä myymiseen muille, oli suhteellisen helppoa kokea olevansa tarpeellinen ja hyödyllinenkin. Tätä jaksoa kutsutaan usein palkkatyöksi.

Sitten tilttasi pumppu. Se, ynnä kokemukset isäni kuolinvuoteelta auttoivat tekemään yhden elämäni parhaista ratkaisuista. Vieläkin suren isäni haudalla joskus, että hän ei osannut luopua ansiotyöstä aiemmin. Hän vain totesi kuolinvuoteellaan, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Toki niitä varjostivat myös sairaudet.

Kun luovuin Sininauhan operatiivisista johtamisista, olin vielä viisi vuotta enemmän tai vähemmän tyhjänpanttina käytävillä ja työhuoneessani. Sain tehdä sitä missä muut eivät nähneet järkeä niin kauan kuin eivät nähneet tekemisissäni mitään mieltä. Ja kun mieli viimein näkyi, kokoontui joku johtoryhmä jossakin ja otti tekemiseni "osaavampiin" käsiin 🤪.

Se oli  henkisesti raskas puolivuosikymmen, joka viitoitti polun tulla toimeen itsensä kanssa. Toinen puolivuosikymmen meni opettelussa kokoaikaiselle eläkkeelle, jolloin päivän pääsisältö oli odottaa yksin tai kuvan Niilon kanssa Päivistä kotiin töistä.

Kymmenen vuoden leppoistamiselämän täydennyskoulutusjakso siis. Nyt kun elän Jokilaaksossa ilman ihmisseuraa ja ennenkaikkea elinkumppania, viihdyn oivalla tavalla itseni kanssa.

Mutta erakoituminen ei ole silti näköpiirissä, sillä somemaailma antaa minulle paljon.

Olen kerännyt erilaisille foorumeille paljon virtuaali-ihmisiä, joita en livenä tunne, en tule koskaan tuntemaan, saati, että tapaisin joskus. Mutta nämä kaikki ihmiset ovat silti olemassa, joista teen enemmän tuttuja ja ystäviä itselleni, kun siltä tuntuu.

Vajaa vuosi sitten vietin köyhääkin köyhempien ihmisten, aikuisten ja lasten kanssa kuukauden Filippiineillä. Niin aion tehdä nytkin, mutta minulle aivan uudessa paikassa, jossa en ole koskaan käynyt. Ensi talvena vietän uusien someystävieni luona myös yöt. Käytännössä elän heidän kanssaan siis yötä päivää. Sitä varten olen hankkinut muun muassa mosquitoverkon, sillä ikkunalasit eivät näihin mataliin majoihin kuulu.

Eniten minua vetää puoleensa lapset, mutta toki myös heidän perheensä. Kaikki se elämä, jossa on heidän rakkautensa, onnensa ja surunsa.

Joten vaikka viihdyn itseni kanssa yksin, kaipaan kontakteja elävään maailmaan. Aikuisiin, lapsiin ja koiriin vailla ihmiskotia.

Mutta luulen, että niin pienenä en edes yritä olla, jotta se olisi kaikkien mieleen. Sitä paitsi se on mahdotontakin. Sillä kun annan koiralle, jonka kodittomuuden, kurjuuden ja nälän ovat aikaan saaneet ihmiset, makupalan tai peräti aterian, haukkuu minut ja koirat muiden koirien sijaan änkyrä osa someväestä sähköisessä maailmassa. Että koirille kuula kalloon. Ja joskus tuntuu, että minulle myös.