Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kalliomäki, osa 3

Jyväskylän Katulähetyksellä oli aikanani neljä päihteetöntä puolimatkankotia. Myllyjärvi, Nurmela, Etappi ja Kalliomäki. Itse olen asunut kahdessa viimeksi mainitussa.

Yhteistä niille oli päihteettömän asumisen lisäksi, että kukin kantoi vastuuta omalta paikaltaan kykyjensä mukaan. Viime käden vastuu oli asumisetua vastaan sosiaalisilla talonmiehillä, joiden koti oli puolimatkankodeissa muiden joukossa. Jotka hekin sitoutuivat päihteettömään asumismuotoon. Kuka joi, joi muualla ja yöpyi  esimerkiksi Ensiaskel-yksikössä. Muiden päihtyneiden joukossa.

Tehtiin siis juomista paskamaisemmaksi ja raitista elämää houkuttelevammaksi. Muistan esimerkiksi Sihvosen Asmon, joka kertoi iltasella kävelleensä lievässä laitamyötäisessä kotinsa ohi katsoen ajatuksella saunan valoja. Että siellä kaverit saunoo pihagrillissä makkaraa paistaen ja saunakaffeja juoden sekä yhdessä tarinoiden, mutta minä en voi mennä sinne. Mutta huomenna menen, sillä nyt katkaisen juomisen. Näin teki moni monta kertaa, sillä koti veti viimein puoleensa jokaiselta turneelta.

Kalliomäen puolimatkankoti oli kukkulan päällä, jonne johti kohtalaisen jyrkkä väylä. Siellä asuvat alan naiset ja miehet sanoivatkin viimeistä nousua Golgatan kärsimyksen tieksi, jonka päässä ei kuitenkaan ollut ristinkukkula, vaan monelle rakas koti.

Mikään mainituista yhteisöistä ei tarvinnut koskaan kolikkoakaan yhteiskunnan rahoja. Ei palveluiden ostoista, ei avustuksista eikä mistään. Kunkin maksama vuokra riitti ylläpitoon.

Minulle on hämärän peitossa mikä mainiossa konseptissa oli jälkeeni tulleiden vetureiden mielestä vialla, sillä pikku hiljaa ne hävisivät Katulähetyskartalta.

Ehkä sen teki se, että Katulähetykseltä katosi ehyt itsetunto kulkea omia polkujaan. Ja kristinuskosta huolimatta siitä tuli liikaa kuin muutkin palveluiden tuottajat. Sen myötä liian monelle se on vain työpaikka työpaikkojen joukosta. Katosi se mitä Katulähetys ja Sininauha olivat minulle ehkä joskus liiankin kanssa.

Rakastin Katulähetystä ja Sininauhaa, sillä ne olivat ja ovat hyvin rakkaita. Tiedän, että ne eivät saisi olla seurakunnan asemassa, mutta minulle ne olivat hengellisiä koteja. Joissa välillä kasvoin ja välillä pienenin.

Ensimmäinen, hengellinen kotini oli kuitenkin silloisessa Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa. Joka otti minut vastaan sellaisena kuin olin eikä vaatinut minulta koskaan mitään.

Kun olin Katulähetyksen veturi, operatiivinen pääboss, olen hieman huvittuneena silloin tällöin edelleen  muistellut selkäni takana kokoontuneita hurskaitten kirjanoppineiden kuppikuntia, jotka hoveineen pohtivat mahdanko edes olla uskossa. He pohtivat, jotka olin itse valinnut töihin.

Osin heidän ansiostaan olen menettänyt uskoni. En Vapahtajaani enkä Hänen Isäänsä. Vaan helvettiin sellaisena kuin nämä, hämärien seinien "veljespiirit" ovat sitä minulle vuosikymmenten aikana varmana asiana tarjoilleet.

Mysteeriksi on jäänyt, että yhtä vankasti kuin uskon kuolemani jälkeen samaan tulevaisuuteen, samassa paikassa, ajassa tai ajattomuudessa heidän kanssaan, he uskovat, että heitä ei siellä näy minne heidän mielestään alati kiihtyvällä vauhdilla lienen menossa..

2 kommenttia:

Aki 56 kirjoitti...

Jorma! Voi että tulee ikävä talvea 1982, kun kiertelimme yhdessä Jyväskylän tummilla teillä. Sai tavata ja olla ihmisten seurassa,jotka kipuilivat oman elämänsä vaikeuksissa. Itsellä ei ollut paljon tarjottavaa, epävireinen kitara ja avoin mieli.Nuo sinun pohdintasi hengellisistä asioista olivat ja ovat edelleen tärkeitä enkä ainakaan itse ole lopullisia vastauksia löytänyt, mutta pohdinta jatkuu. Kiitos niistä, tuli taas virkistävästi ajateltavaa. Lämpimin mielin. Aki Virta,Rautalampi

Aki 56 kirjoitti...

..........vielä sen verran, että sinun työsi ja esimerkkisi käytännön diakoniasta ovat olleet minulle merkittäviä suuntaviivoina mielenterveystyössäni aiemmin ja nykyisessä diakonin työssäni ” kantakaa toistenne kuormia niin te täytätte Kristuksen lain!” Näin!