Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Elämäni riskisijoituksista yhä

jormas. Kun olin Kolumbian Bogotossa lastenkodissa, jossa oli myös lapsia, joille ei ollut vanhempia, tein muutakin. Olin mukana viemässä moniin köyhiin perheisiin välittämistä, ruokaa, vaatteita ja rahaa. Näin aitoa ja ihmeellistä onnea ihmisillä, joilla ei aineellisesti ollut yhtään mitään, Se on vetänyt minua käsittämättömällä tavalla puoleensa.

Etsin totuutta tai totuuksia siitä, mikä on onnen mitta ja kuinka sillä mitataan. Miksi Sörnäisten metroaseman kerjäläinen saattaa näyttää minulle keskisormea ja sanoa vihaisesti "MORE", kun tiputan hänen kippoonsa kolikon? Tai miksi yhtäaikaisesti Bangkokin kadulla jalattomana muiden jaloissa ryömivä vammainen hymyilee minulle ja toivottaa "Have in nice day for you", vaikka en antaisi hänelle mitään? Kun kohtaan tällaisen katseen, on siinä jotain sanoinkuvaamattoman kaunista ja surullisesta. Usein elämäni aikana olen ajatellut kuinka sijoittaisin näihin ihmisiin.

Mutta voiko aitoa välittämistä ostaa rahalla, siitä otan vielä tässä elämässä selvää, jos päiviä riittää. Bogotassa kiersin slummeissa. Tai eiväthän ne mitään slummeja ole, vaan köyhien ihmisten alueita,, joissa on heidän kotinsa ja perheensä. Köyhyys on ehkä vetänyt myös Päivistä puoleensa. Kuinka joskus kävelimme Bangkokissa alueilla, joíssa kuljetaan ihmisten kotien läpi. Kuinka toiselle puolelle jää keittiö ja avoviemäri ja toiselle puolelle olo-/makuuhuone. Siellä ei törmää turisteihin.

Yksi perhe, äiti, isä, mummu ja kaksi lasta asuivat Kolumbiassa kuusi metriä kanttiinsa olevassa peltisessä kodissa, jossa ei ollut ikkunoita, luukut vain. Yhdessä nurkassa tehtiin ruokaa, toisessa nurkassa tehtiin tarpeita, kolmannessa nurkassa nukuttiin ja tehtiin lapsia ja neljännessä nurkassa tehtiin kenkiä. Sillä he kokivat olevansa etuoikeutettuja, koska heillä oli tehdas, kuten he itse kahta ompelukonetta nimittivät. Siellä kaksi kouluikäista, pientä lasta koulupäivän päätteeksi tekivät Niken piraattitossuja. Liiman hajua oli huone iltaisin täynnä, joka ei voinut olla vaikuttamatta lapsiin. Ehkä osaisin sanoa kirjanoppineille köyhien maiden liimanhaistelusta jotain sellaista, mitä ei hevin kirjoista löydy.

Mutta he olivat onnellisia. Niin paljon olen kokenut ja nähnyt, että ymmärrän sen. Sillä tiedän miltä tuntuu kun lapsi kuolee Afrikassa äidin syliin nälkään imiessään tyhjää rintaa. Tiedän miltä tuntuu koko perheestä Intiassa, kun isä karkaisee nuorimman lapsen jalan, jotta muut lapset eivät kuole nälkään ja ramman lapsen kanssa on tuottoisempaa kerjätä. Tiedän miltä tuntuu perheen vanhemmista, jotka illalla hiljaa keskustelevat keskenään kuka lapsista, tytöistä tai pojista myydään valkoiselle herralle seksileluksi, että muu perhe saa ruokaa.

Mainitsemani kolumbialainen perhe koki perustellusti olevansa etuoikeutettu. Kun he kuulivat, että olin Suomesta, oli se heille valtavan kokoinen asia. Kaukainen suomalainen herra heidän kodissaan. Kaiken edelle nousi Päivis, kun he kuulivat hänen olevan vaimoni Suomessa. Minun oli soitettava Suomeen, jotta sain tietää hänen kengännumeronsa. Sillä en voinut enkä saanut lähteä talosta, elleivät lapset saa tehdä hänelle Suomeen piraattitossuja. He rukoilivat lupaa kädet ristissä. Kuinka se olisi suuri kunnia heille. Tossut ovat nyt Suomessa ja minulle niin kallisarvoiset, että varmastikin loukkaantuisin, jos näkisin ne Päiviksen jaloissa.

Itselleni ei tämän kokemuksen jälkeen ole koskaan enää mennyt ymmärrykseen entisellä tavalla vöyhkääminen länsimaisen krääsän ja aineellisen hyvinvoinnin keskeltä, että älkää ostako piraattituotteita. Minä ostan niitä entistä useammin ja olen valinnastani ylpeä. Mutta ymmärtääkseen tästä jotain, on sijoitettava köyhyyteen ja aitouteen. on tehtävä riskisijoituksia. sillä jos et itse toimita sijoitustasi perille, se ei useinkaan saavu perille. Vaan häipyy matkalla ahneempiin käsiin. Minulla on oma käsitykseni siitä, mitä Vapahtajani tarkoitti sillä, että antakaa niin, että se tuntuu. On mentävä tarvitsijan viereen sekä kuljettava tuokio rinnalla sekä nähtävä hänen koko elämänsä, ilot ja surut. Silloin se tuntuu, vaikka se ei olisi kuin vaivainen lantti.

Ehkä seuraavassa, riskisijoittamista käsittelevässä blogissani kerron jotain tulevasta riskisijoitukseni. Sen etsiminen on maksanut minulle monta pettymistä ja väärää polkua sekä reippaan viikon aikana ainakin 1000 chattiviestiä. Mutta nyt tiedän jotain siitä, miltä tuntuu mummusta ja miltä tuntuu äidistä, joka on "joutunut" naimisiin 14-vuotiaana ja saa kuulla yli kymmenen vuoden jälkeen, että avioliittoa ei ole koskaan ollutkaan. Ja silti en vielä tiedä mikä tai paljonko tästä on totta.


Ei kommentteja: