Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 12. heinäkuuta 2018

Elämäni riskisijoitukset edelleen

jormas: Ihminen on yksinkertaisuudessaan niin monimutkainen, että sitä ei hevin toinen ymmärrä. Sain melkoisesti palautetta parin päivän takaisesta blogistani. Se hämmensi minut perin juurin. Mutta olin myös ymmällä, sillä kaikki palautteet olivat erostani. Vaikka vain pieni osa kertoi siitä.

Kun kirjoitan joskus sydän täynnä tunnetta, teen sen ensisijaisesti itseni vuoksi. Haluan jakaa itsestäni hyvin henkilökohtaista, sillä se auttaa minua ymmärtämään itseäni ja jaksamaan, sillä jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi. Tätä elämäni viisautta tuumasin aikani, kunnes oivalsin, että se on kuin sanoisi, tämä on arki, jossa elämme. Ja harmaan taivaan välissä on myös poutaa ja aurinkoa. Rakastan tätä kaikkea. Sillä pilvipäivien joukossa on monien vuosien ajan ollut myös Päivi ilman pilviä.

Ensin ajattelin saamastani palautteesta, joka kaikki oli rinnalla kulkemista, usein meidän molempien, että eivätkö ihmiset nähneet muuta suruani ja yksinäisyyttäni. Mutta yöllä oivalsin, että olin ehkä kuitenkin tavoittanut sen mikä oli minulle tärkeintä. Ystäväni löysivät sen.

Toisenlainen riskisijoitus oli pieni, intialainen Dwarka-poika, joka oli sairastanut polion ja menettänyt kykynsä kävellä. Tuin hänen elämäänsä Intiaan aikuiseksi saakka, vaikka en häntä ole koskaan tavannut. Taisin saada joskus kirjeen tai pari. Muistan, kun olin osaltani päättänyt, että kerään rahat ja lähden viemään hänelle Suomesta pyörätuolin. Joten kirjoitin kirjeen pieneen intialaiseen kylään. Ja sain vastauksen kuvan kanssa. Kuvassa Dwarka seisoi käsillään, pienet jalat vyöllä sidottuna vartaloon. Ja kuvan alla oli teksti:  "Dwarka ei tarvitse pyörätuolia, Dwarka kävelee käsillä." Silloinkin itkin.

Vaikka ensimmäinen vaimoni käytti pyörätuolia, hän ei osannut opettaa onnesta minulle jotain olennaista. Sen ovat opettaneet ehkä päiviksellekin kaksi pennusta asti auttamaamme kolmejalkaista koiraa Aasiassa. Että onnen mitta ei ole jaloissa eikä jalattomuudessa. En tiedä miten on Dwarkan laita, sillä hänkin on kadonnut elämästäni. Silti uskon, että tämäkin on ollut hyvä sijoitus.

Riskisijoituskohde oli minulla myös Kolumbiassa. Bogotassa katulasten lastenkodissa. Siellä vietin yli kuukauden orpolasten kanssa. Yhtenä lapsena lasten joukossa. Mystisenä, lihavana, valkoisena ja partaisena, mutta aikuisena kuitenkin. Ja olin kuukauden turva ja välittämisen kohde. Ilman rakkauttani Päivikseen, sinne olisin voinut jäädä, sillä koin syvästi kuinka minusta välitettiin. Tämäkin  sijoitus on kovin rakas ja on tuottanut minulle pelkästään hyvää. Yksi lastenkodin vanhimmista lapsista toimi apumiehenä naiselle, joka on laatoittanut Merikonttikotimme kylpyhuoneen seinät. Aina kun katson niitä, muistan orpokodin lapset.

Ei kommentteja: