Mielen mietteiden jakaminen kirjoittamalla on minulle tärkeää

jormas: Olen päiviksen kanssa kirjoittanut yhteistä blogia vuoropäivin ainakin seitsemän vuotta. Siihen mahtuu eräskin tarina, jotka käytännössä kaikki ovat alle yhden sivun mittaisia. Lukijoitakin enemmän kuin muutama.

Kirjoittaminen, mielen purkaminen ja asioiden kirjaaminen muistiin on itselleni hyvinkin mieluista ja tärkeää. Kirjoitan ensi sijaisesti itseni vuoksi, mutta olen otettu ja hyvilläni jokaisesta lukijasta ja jokaisesta palautteesta. Riippumatta sen sisällöstä tai kulmasta miten se minulle tulee.

Varsinkin vuosien kuluttua on mukava lukea kirjoituksia. Välillä on oikein tarkistettava, että olenko tosiaan noin kirjoittanut. Joskus tuntuu, että voi kun olen kirjoittanut viisaasti ja joskus, että voiko enää typerämmin sanoa. Mutta poikkeuksetta mieltä ilahduttavat muistot, jotka palaavat mieleen lukemisen myötä.

Kirjoittamisen suhteen en ole lakannut kadehtimasta päivistä, sillä hän kirjoittaa kuin eläisi kirjoittamansa tekstin mukana. Ja niinhän hän välillä tekeekin. Mukana on raikkaita, varmasti omasta päästä keksittyjä sanontoja, joita ei hevin muualta löydy. Kuten hänen eilisen bloginsa otsikko: "Kun äiti puree lastaan".

Itsekin koen joskus tekstini elävän. Koen onnistumista silloin, kun asia josta kirjoitan, on jotenkin oman persoonan kautta ja läpi elettyä.

Parasta onnistumista koen silloin, kun haluan sanoa jollekin pahasti höystettynä sopivalla annoksella ilkeyttä. Näin tapahtuu oikeastaan vain silloin, kun joku onnistuu tahallaan tai vahingoissa tulemaan liikaa iholle.

Viime aikojen piikkipaikkaa on tässä pitänyt pieni kourallinen mieleltään lapsia ja iältään aikuisia miehiä, joita närästää tapani kantaa yhteiskuntavastuuta.

Aivan oma merkityksensä kirjoittamisessa on myös siinä, että se on oiva tapa opetella suomen kieltä. Sanomaan oikein ja sanomaan väärin ja sanomaan se murteella tai slangilla, kuten stadilaiset välillä bamlaavat.
Jos ei joku snaijannut mitä mä lopuks skrivasin, niin sitä voi tsiigata tästä.