Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Aarne Kiviniemi Golgatan tuomarinani

jormas: Vaikka en uskoni kanssa helposti barrikadille nousekaan ja saattaisin tiukan paikan tullen olla kuin Pietari, joka sanoi, etten tunne koko miestä, usko on minulle tärkeä. Ehkä siksi minulle ei istu, että ihmiset loikkaavat suoraan Pääsiäiseen. Ikään kuin Pitkäperjantaita ei olisi olemassakaan ja toivottelemme toisillemme hyvää ja iloista Pääsiäistä. Silloin sangen usein sanon, että ei vielä, sillä sitä ennen on kuljettava ristisaatossa Golgatalle ja kärsittävä Vapahtajamme ja hänen vierellään olevien ryöväreiden kanssa ristin kuolema. Mielestäni ihmiselle on hyväksi ymmärtää ja myös kokea kärsimyksen merkitys eikä edes yrittää pyyhkäistä kaikkea tuskan ja kivun kokemista itseltä tai läheiseltä pois milloin piikin ja milloin jonkun muun avulla.

Nyt Pitkäperjantai jää mieleen siksikin, että jostain syystä minua ovat erityisen voimakkaasti puhutelleet Brysselin monta kymmentä viatonta kuolonuhria vaatineet terroriteot. Minua on puhutellut siinä erityisesti se, että ison osan syyllisyydestä saa kantaa ihmisen usko ja uskonnot - tässä tapauksessa islam. Mielestäni osin aiheesta, sillä itsensä terroriteon yhteydessä surmaavat terroristit uskovat pääsevänsä jonnekin iankaikkiseen ihanuuteen, joka joko on totta tai ei. Sillä sitä minä en tiedä ja minäkin voin vastaavasti kristittynä vain uskoa. Varsinkin sinä päivänä, kun olen muiden mukana viemässä omaa Vapahtajaani tapettavaksi, on syytä muistaa myös kristinuskon taakka.

Tähän tämän päivän Hesarin kuvaan ei minulla ole oikeuksia, mutta vastaan siitä.
Tämä Pitkäperjantai jää minulle mieleen erityisenä, johon on useita syitä. Yksi niistä on ystäväni, jonka kanssa keskustelimme eilen illalla monista asioista, joista yksi oli Sininauha. Keskustelussa nousi pinnalle Aarne Kiviniemi, joka on myös päiviksen ja minun vihkipappi. Suhteeni häneen on kipeä, sillä hän jätti maksamatta minulle lupaamansa korvauksen päivälleen vuoden työstäni Sininauha Oy:n toimitusjohtajana.

Jonkun kerran vuodessa näen erityisen voimakkaan unen, joka on kristallinkirkkaana mielessä aamullakin. Viime yön uni oli sellainen. Siinä mainitsemani Kiviniemi toimi maallisena tuomarinani, joka oli jostakin saanut vallan ja antanut minulle kuolemantuomion. Syistä, jotka eivät selvinneet.

Joka tapauksessa unessa oli tullut tuomion täytäntöönpanon aika ja kävelin yksinäisenä ja monien hylkäämänä kohti yli- ja läpipääsemätöntä, kai taivaaseen ja tuonelaan saakka ulottuvaa verkkoseinää. Perässäni saatossa kulkivat vaimoni päivis, Kiviniemi papin kaavussaan ja joku muukin. Verkon takana minua odotti kuolema sekä maallisen vaellukseni viimeinen hetki ja paikka. Kun matkaa seinälle oli muutama kymmenen metriä, ajattelin vielä, että kestän tämän kuten miehen sanotaan jotain kestävän ja että tavalla tai toisella selviän tästä. Mutta mitä lähemmäs kuolemani verkkoseinän toisella puolella tuli, sitä heikommaksi ja avuttomammaksi koin itseni. Viimein pidin sormillani kiinni verkon raoista ja itkin vuolaasti, sillä en halunnut kuolla. Olin täysin voimaton ja varma, että en tästä enkä mistään muustakaan enää selviä hengissä. En olisi halunnut luovuttaa, sillä en ollut varma pelastuksesta enkä kadotuksesta enkä mistään.

Tähän heräsin, mutta uni jäi elämään minussa arvatenkin elämäni loppuun saakka. Sillä se on minun henkilökohtainen osuuteni ja polkuni Golgatan kärsimyksestä.

2 kommenttia:

heikki nordfors kirjoitti...

Ei selviä rastin laitolla kun ei ole tarpeeksi vaihtoehtoja. Kirjoitus on koskettava ja hyvä ollakseen unimuisto.

heikki nordfors kirjoitti...

Toivottavasti saan kuitenkin nukuttua tulevana yönä.