Hiljaisuus

päivis: Vuosi on taas vaihtunut ja sen juhlinnasta muistuttavat enää vain raketeista jätetyt roskat siellä täällä. Harmitti, kun eilen käytiin Hyrylässä, jossa raketteja ja muita paukkuja oli ammuskeltu esimerkiksi luistinradalla. Mietin, että melkoinen homma on luistinradan jäädyttäjällä, joka luultavasti maanantaina tulee jatkamaan hommaansa. Ensin on kerättävä ihmisten jättämät ilotulitusroskat pois kentältä.

Kummallista, että pönttöjä ja muita ilotulitusvälineitä, jotka tasan jäävät omiin jalkoihin, kun ne on ensin sytytetty ja ammuttu ilmaan, ei voi millään kerätä ja viedä pois mukanaan. Ihan niin kuin ne luonnosta, parkkipaikoilta ja muilta aukeilta paikoilta kävelisivät itsekseen roskiksiin.

Mekin kävimme aattoiltana katsomassa tuota valoshowta, vaikka Myllykylä onkin suhteellisen pieni paikka. Silti kyläläiset olivat ihan kiitettävästi tuhlanneet rahojaan ampuakseen ne raketteina ilmaan. Etukäteen oli hieman huoli siitä, miten Niilo mahtaa suhtautua äänekkääseen menoon. Pelko oli turha.

Kun raketit paukahtelivat ja taivas loisti erilaisissa väreissä, Niiloa kiinnostivat enimmäkseen vain tien viereltä löytyvät hajut. Olisi voinut luulla, että se on vähintään kuuro. Ainakaan paukkuarka se ei ole, vaikka joskus mitä ihmeellisemmät asiat jännittävätkin sitä. Joskus se on takka, joskus nariseva tuoli.

Rakettien ampumisen tauottua ympärillä onkin ollut melko hiljaista. Vaikka Helsinki-Vantaan lentokentän lähimpään kulmaan on meiltä linnuntietä vain pari kilometriä, lentoliikenne ei nytkään meitä häiritse. Joskus on jopa niin hiljaista, että ainoat äänet tuntuvat kuuluvan oman pään sisältä. Jokainen, joka on joskus ollut todella hiljaisessa paikassa, tietää, mitä tuolla tarkoitan.

Kun aamupäivällä kävelin Niilon kanssa metsätietä pitkin, kuului vain etäinen lumiauran ääni. Ja taivaalla lensi korppi, joka päästeli muutaman tiedoksiannon. Lentomelusta ei ollut tietoakaan. Edelleenkin olen sitä mieltä, että ennemmin valitsisin naapurikseni lentokentän kuin moottoritien.