Minulle heti kaikkea ja uutta ja enemmän

jormas: päivis kirjoitti eilen mielenkiintoisesta aiheesta, nimittäin lamasta. Sehän on lähes kaikille tuttu, ainakin sanana. Mutta montaa ihmistä se koettelee tavalla tai toisella muutenkin. Luulen, että sitä enemmän mitä enemmän on elämänsä rakentanut uskoen taloudellisen vaurauden tuomaan onneen ja autuuteen. Ja tietty, pahinta se lienee silloin, kun lainat jäävät maksamatta, joiden vakuutena on muu omaisuus ja takaajana ovat sukulaiset sekä ystävät.

Mutta miksi meillä pitää olla kaikkea aina vaan enemmän? Mitä meille tapahtuu, jos en vaihdakaan autoa uuteen, jos käytän muiden käyttetyiksi tekemiä vaatteita, jos kalustan kotini toisten hylkäämillä huonekaluilla, jos haen astiani kirpputorilta, jos juoksen elintarviketarjousten perässä tai syön muuten vaan halpaa ruokaa?

Jos en enää ostakaan kaikkea hetken mielijohteesta enkä aina edes silloin, vaikka kokisin jotakin tarvitsevani ja keskityn sen hankkimiseen, jota ilman en tule toimeen. Jos en pitäisikään tärkeänä, että lapset tai muut perivät niin ja niin paljon tai että pankkitilille jää hautaanpanonkin jälkeen nippu käyttämätöntä rahaa, jonka hankkimiseksi olen juossut vuosikaudet kieli pitkällä tai vyön alla. Jos pitäisinkin tärkeänä, että jätän jälkeeni mahdollisimman vähän. Ja senkin minkä jätän, jättäisin tavalla tai toisella yhteiskunnan yhteiseen käyttöön sen sijaan, että kaiken saisi joku, jolla muutenkin on kaikkea yllin kyllin.

Yllä kirjoitettua pysähdyin ensimmäisen kerran pohtimaan reipas seitsemän vuotta sitten, kahdella ensimmäisellä kuuden viikon osa-aikaeläkejaksolla. Ensimmäinen suuntautui Bogotaan, jossa asuin kolumbialaisten katulasten kanssa samassa salissa ja koin olevani suunnattoman tarpeellinen tekemättä mitään. Kuinka lapset kerääntyivät joka ilta vuoteeni ympärille, pomppivat vatsani päällä ja nyppivät partakarvoista silmissään suunnaton aikuisen ja rakkauden kaipuu. Kuinka he aamulla tulivat vertaamaan paljaita käsivarsiaan olisiko niistä tullut yön aikana yhtä vaaleita kuin omani.

Toisella kuuden viikon reissulla makasin Pattayan auringon alla rantatuolissa juoden sodaa välillä 30 asteisessa vedessä pulahdellen. Vaikka kuinka väänsin ja yritin löytää kielteisiä puolia, koin että minulla oli niissä hetkissä kaikki. Mitään ei puuttunut. Tätä ihmettelen silloin tällöin edelleen. Vaikka varmaa oli, että osa-aikaeläke oli nirhaissut tuloistani 1/4, koin että olin saanut vähintään saman verran elämänlaatua lisää. Harmittelin vain sitä mitä nytkin. Että mikä helppo-Heikki tai markkina-Matti oli onnistunut lanseeraamaan minulle vuosikymmeniksi ajatuksen, että onni on enemmän asuinneliöitä ja hevosvoimia, suurempi tilipussi ja kalliimmat vaatteet.

Vaikka olenkin osaltani ollut keräämässä meikäläisittäin merkittävän omaisuuden parille, kolmelle kolmannen sektorin toimijalle, ei minulla koskaan ole riittänyt motivaatio (tai taito) oman rahapussini täyttämiseen. Silti sinnekin on jotain jäänyt. Loppuelämäni käytän niillä roposilla yhteiskuntavastuuta kantaen ensisijaisena työrukkasena Elämän tähden ry. Ehkä kokisin elämäni suurimman ja viimeisen pettymyksen, jos kuolisin rikkaana tai ylipäätään, että minulta jäisi jälkeeni käyttämättömiä euroja.